Vainoharha, osa 4

Lue ensin aikaisemmat osat näistä linkeistä: osa 1, osa 2 ja osa 3.

Kaukon silmät särkivät väsymyksestä, mutta hän ei antanut niiden levätä. Hän oli pärjännyt jo monta päivää. Hän oli ehkä nukahdellut joiksikin minuuteiksi, mutta hän oli varma siitä, että hän oli samantien säpsähtänyt hereille.

          Nellikään ei ollut yrittänyt käydä kylässä. Eikä kukaan muukaan. Rappukäytävässä kuului silloin tällöin askelia ja oven kolahdus. Kauko huomasi joka kerta, kun joku naapureista laski vettä. Hän kuunteli tarkoin lähimpien naapureiden liikkeitä. Yläkerran naapurin askeleet ja tekemiset kuuluivat parhaiten.

Kauko hätkähti hereille nojatuolissaan. Hän katsahti seinälle: kello näytti kahta. Verhojen ja lakanoiden lävitse ei kajastanut valoa, joten oli pakko olla yö. Kauko ponkaisi niin nopeasti pystyyn, että selästä vihlaisi. Päivien uupumus ja ravinnon puute tuntui jo koko kehossa. Kauko oli syönyt niukasti säästelläkseen ruokavarojaan. Mielummin hän kärsi nälkää, kuin lähti kauppaan.

          Kivuista huolimatta Kauko tarkisti ovet ja ikkunat. Hän oli peittänyt ikkunat verhojen lisäksi lakanoilla ja teipannut lakanat reunoista seinään kiinni. Yhdestä kohtaa lakana repsotti.

          ”Joku on käynyt täällä”, Kauko kavahti.

          Hän oli siitä varma. Hän säntäili ympäri kotiaan ja huomasi kupin tiskialtaassa. Nyt hän oli sataprosenttisen varma, että joku oli käynyt hänen kodissaan. Joku oli tullut ovesta, ikkunasta tai seinän läpi. Joku oli käynyt siellä, ja halusi Kaukon tietävän sen. Joku halusi varta vasten näyttää Kaukolle, että pystyi tekemään niin.

Pelko kietoutui Kaukon ympärille niin, että hänen oli vaikea hengittää. Hän hoippui ympäri asuntoa ja yritti pysyä järjissään. Hänen piti tarkistaa, että tavarat olisivat paikallaan. Mutta ne eivät olleet. Jääkaapissa pieni puurokulho oli väärällä puolella hyllyä. Matto oli hieman vinossa. Takki naulakossa oli eri tavalla. Siinä oli jotain, mikä kiinnitti Kaukon huomion. Jotain oli väärin. Jotain oli varmasti myös viety.

          Ahdistus paiskasi hänet lattian rajaan. Kauko yritti huutaa, mutta suu oli liian kuiva. Hän ei tiennyt mitä enää tehdä. Hän ei voinut hallita tätä kaikkea koko aikaa. Hän ei pystynyt siihen enää.

______________________________

Tällä kertaa isä otti Nellin mukaan sairaalaan. Äiti oli päässyt teholta. Nelli ei ollut ihan tajunnut kaikkea, eikä hänelle taidettu kaikkea kertoakaan, mutta sen verran hän oli ymmärtänyt, että teho-osasto oli ollut paha juttu. Isä oli ollut niin poissa tolaltaan, että Nelli oli veljensä Lennun kanssa ollut mummolassa monta päivää.
          Nelli oli nähnyt ensimmäistä kertaa ikinä isänsä itkevän. Nelli itkeskeli itsekin iltaisin, vaikka isä, mummi ja vaari olivat monta kertaa sanoneet, että äiti tulisi kuntoon.

Isä kertoi automatkalla, että äidillä oli teholla ollut sellainen hengitysmaski, jota Nelli olisi saattanut säikähtää. Nyt äidillä ei enää ollut sellaista, mutta äiti nukkui paljon. Hän kuulemma tarvitsi lepoa, joten nukkuminen oli ihan hyvä juttu.

          Ja äiti nukkui. Hän ei herännyt lainkaan heidän vierailunsa aikana. Hän oli pukeutunut hassun värisiin sairaalavaatteisiin. Huoneessa oli myös toinen vuode, mutta se oli tyhjä. Nelli oli vähäpuheinen, mutta hänen päässään jylläsi tuhat kysymystä.

          ”Miksi äiti vain nukkuu? Milloin äiti herää? Mitä jos äiti ei herää? Mikä äidillä on? Miksei Lennu saanut tulla tänne? Mitä äidille tapahtui? Miksi hän oli kaatunut? Entä jos äidin pitää jäädä vielä pitkäksi aikaa sairaalaan? Mitä jos minun ja Lennun täytyy jäädä loppuelämäksi mummille ja vaarille? Miten isän käy?”

Kotimatkalla isä kävi ostamassa kaupasta lahjakorin. Hän kertoi, että heidän piti viedä se kiitokseksi sille pariskunnalle, joka oli löytänyt äidin makaamasta tajuttomana pyörätieltä.

          Niemiset asuivat omakotitalossa lähellä heidän kerrostaloaluettaan. Niemisen täti tervehti Nelliäkin, hän jopa tiesi Nellin nimen. Täti ja setä ilahtuivat suuresti isän tuomasta korista ja kyselivät sitten äidin voinnista. Nelli oli kuullut samat jutut moneen kertaan, joten hän ei jaksanut keskittyä.

          Parin metrin päässä Niemisten kotiovesta oli melko iso lätäkkö, joka oli jäätynyt. Nelli meni kengän kärjillään rikkomaan jään pintaa. Hän kiinnostui aikuisten puheesta vasta sitten, kun kuuli Niemisen sedän madaltavan ääntään ja sanovan:

          ”Me ollaankin tässä mietitty, että... Meillä olisi vähän kerrottavaa... Liittyen siis siihen iltaan.”

          Nelli nosti katseensa, ja kaikki aikuiset katsoivat häntä.

          ”Nelli, oletko kiltti ja menetkö autoon odottamaan? Minulla ei mene kauaa.”

______________________________

Poliisit olivat tulleet aamutuimaan hakemaan Kaukon. Heillä oli kysyttävää liittyen siihen naikkoseen, joka oli kaatunut joitakin päiviä sitten. Kauko ei ollut enää perillä ajan kulusta. Hän oli niin väsynyt kaikkeen.

          Kolme eri ihmistä oli yrittänyt kysellä häneltä. He olivat ilmeisesti kaikki poliiseja. Kauko oli ollut monta tuntia vaiti. Hän oli äärimmäisen ahdistunut koko tilanteesta. Toisaalta hän oli myös niin uupunut, ettei jaksanut enää edes taistella koko aikaa kaikkea vastaan.

          Mutta pelko rutisti hänen sydäntään niin, että hänen oli vaikea saada sanaa suustaan:

          ”E-en ole tehnyt mi-mitään. Mi-mitään väärää. E-en tehnyt”, Kauko änkytti.

          ”Mutta sinä siis olit viime viikon keskiviikkona ennen iltakymmentä kotisi läheisellä pyörätiellä?” miespoliisi kysyi.

          Kaukon hengitys värisi. Sydän tykytti. Kädet hikoilivat. Suuta kuivasi. Hän tiesi, että hänen luultiin satuttaneen sitä naista. Hän ei tiennyt, mitä tehdä. Ihmiset olivat jo päättäneet, että Kauko oli tehnyt niin.

          ”Olitko? Näitkö tämän naisen?” mies kysyi ja osoitti taas sen naisen kuvaa.

          ”Mi-minä en tehnyt mi-mitään!” Kauko parahti ja peitti käsillään kyynelehtivät silmänsä.

Kaukoa ei päästetty yöksi kotiin ja sama kysely jatkui seuraavana päivänä. Kun Kauko jätettiin taas yksin huoneeseen, hän lähti vaeltamaan ympäri huonetta. Koko kroppa tärisi, vetistävät silmät haittoivat näkemistä ja hengittäminen vaikeutui entisestään. Kauko oli romahtamispisteessä. Hän oli liian uupunut, rasittunut ja stressaantunut.

          Sitten huoneeseen astui aivan erityyppinen ihminen. Nainen, joka ei ollut yhtä virallisesti ja kireästi pukeutunut kuin edelliset kyselijät.

          ”Hei, minä olen Martta. Sinä olet ilmeisesti Kauko?”

          Kauko seisoi nurkassa ja yritti pitää itsensä koossa.

          ”Rauhoitu, ei ole mitään hätää. Istu vain alas. Näytät väsyneeltä.”

          Naisella oli lempeä ääni. Hän oli melko nuori. Ainakin verrattuna Kaukoon. Kauko otti vapisevin käsin tuolista kiinni ja istuutui alas.

          ”Tehdäänkö niin, että minä kerron itsestäni jotain, ja sitten sinä kerrot itsestäsi? Ihan mitä vain. Tutustutaan vähän sillä tavoin. Unohdetaan nyt kaikki nämä kuulustelut ja tämä ikävä ympäristö. Sopiiko se sinulle?”

          Kauko nyökkäsi epävarmasti. Mikä tahansa oli parempaa, kuin jatkuva tivaaminen.

Kului monta tuntia. Vähitellen Kauko kertoi jotain itsestään. Lyhyillä lauseilla. Eikä mitään oma-aloitteisesti.

          ”Entä tykkäätkö sinä olla siellä kotona?” Martta kysyi sitten.

          Kauko mietti hetken ja totesi sitten:

          ”En... En enää.”

          Nainen vaikutti mukavalta ja hyväntahtoiselta, ja Kaukon suojamuuri oli haavoittuvainen päiviä jatkuneen unettomuuden takia. Hän ei jaksanut olla enää varovainen. Hän vastaili ja toivoi, että pääsisi pois.

”Kuule Kauko, minulla on sinulle ehdotus”, Martta totesi sitten.

          Kauko oli puhunut vähän, mutta asiaa. Martta näytti ymmärtävän, miksi Kauko oli niin stressaantunut. Martta oli huolissaan Kaukosta. Hän välitti. Niinpä hän ehdotti Kaukolle muuttoa uuteen kotiin. Turvalliseen ympäristöön, jossa Kaukon ei tarvitsisi koko aikaa vahtia kaikkea. Se kaikki tehtäisiin hänen puolestaan.

          Ja Martta lupasi olla siellä myös.

______________________________

Äiti ei tarvinnut enää lepoa ja pääsi kotiin. Isä oli moneen kertaan ennen äidin kotiintuloa selittänyt Nellille ja Lennulle äidin voinnista. Äiti oli lyönyt päänsä kaatuessaan. Hän oli lyönyt päänsä niin kovaa, että puolet hänen kasvoistaan oli tunnottomana. Äiti ei kuulemma myöskään haistanut eikä maistanut kunnolla. Hänen toisessa korvassaan oli huono kuulo, eikä toinen silmä räpäyttänyt kunnolla. Mutta isä lupasi, että äiti paranisi vielä.

          Nelli ryntäsi halaamaan äitiä, kun tämä astui ovesta sisälle. Äidin kasvot näyttivät ihan tavallisilta, mutta sitten äiti hymyili, kun Nelli juoksi häntä kohti. Toinen puoli kasvoista ei liikkunut mihinkään. Suu venyi toiseen suuntaan, mutta toinen puoli ei liikahtanut lainkaan. Nelli rutisti äitiä ja painoi kasvonsa tämän vatsaa vasten. Äiti tuntui ja tuoksui samalta. Lennu ei uskaltanut tulla halaamaan.

Äidin kasvot pelottivat Nelliäkin. Välillä äidin ilmeet huvittivat, mutta ennemmin Nelli oli peloissaan. Äiti teippasi toisen silmänsä kiinni iltaisin ennen nukkumaanmenoa, koska se ei mennyt muutoin kiinni. Äiti näytti omituiselta ja Nelli pelkäsi, että äidin naama jäisi sellaiseksi.

          Nelli oli kysynyt vanhemmiltaan, oliko puolet äidin naamasta halvaantunut. Isä ja äiti puhuivat kuitenkin vain tunnottomuudesta, koska äidin kasvot olisivat kuulemma vain väliaikaisesti sellaiset.

Viikon kuluttua Nelli oli jo tottunut äidin uuteen ulkonäköön. Hän auttoi äitiä tekemään harjoituksia, joiden avulla äidin naama alkaisi taas toimia. He kurtistelivat kulmiaan, nyrpistelivät neniään ja aukoivat suitaan. Nelliä nauratti, koska äidin ilmeet olivat niin hassun näköisiä.

          ”Äiti... Oliko Kauko siellä silloin, kun sinä kaaduit?” Nelli kysyi yhtenä iltana.

          ”Miksi sinä sellaista kysyt?”

          ”No kun... Olen kuullut niin. Eikä Kauko enää asu tuossa talossa. Onko se totta? Satuttiko Kauko sinua?”

          ”Voi kulta pieni... Ei. Ei satuttanut. Se oli vahinko. Onnettomuus”, äiti hymyili puolikkaalla suullaan. ”Sellaista sattuu.”

          ”Mutta miksi Kauko on muuttanut pois?”

          Äiti otti Nellin kainaloon ja silitti hänen hiuksiaan.

          ”Kaukon ei ollut hyvä asua enää yksin. Hän oli tullut vähän vanhuuden höperöksi... Mutta älä sinä sitä murehdi. Hänellä on nyt varmasti kaikki hyvin.”

______________________________

Koivussa näkyi pieniä vihreitä hiirenkorvia. Aurinko lämmitti jo mukavasti, ja pieni tuulenvire Kaukon kasvoilla tuntui hyvältä. Hän tarkkaili edelleen kaikkea ja oli hyvin tietoinen kaikesta, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hän piti huoneensa ikkunan peitettynä ja tarkisti säännöllisesti huoneensa muuttumattomuuden.

          Martta oli ainut, jonka kanssa Kauko puhui. Kukaan ei vaatinut häntä puhumaan kenenkään muun kanssa. Eikä hänen tarvinnut käydä edes kaupassa. Kauko suhtautui epäilevästi ruokiin, mutta Martta oli auttanut häntä sopeutumaan. Nukkuminen oli vieläkin vaikeaa, koska oli niin paljon uusia ääniä. Mutta jotenkin Kaukon olo oli rennompi. Ainakin hänen omasta mielestään.