Siepatun pakomatka, osa 3

Lue ensimmäinen osa tästä linkistä ja toinen osa tästä linkistä.

On jo pimeää, kun saavumme pieneen kaupunkiin. Se on keskellä ei mitään ja koostuu noin kymmenestä korttelista. Yritämme etsiä jostain apua, ihmisiä, tai edes puhelinta, mutta kaupunki näyttää olevan autio. Paikoitellen se on niin ränsistyneen näköinen, että vaikuttaisi siltä, ettei siellä ole vähään aikaan asunut ketään. Kuitenkin ruokakaupassa hyllyt notkuvat tavaraa. Monista tuotteista on tosin päiväykset menneet. Esimerkiksi maitotuotteet ovat menneet vanhoiksi jo reilusti viime vuoden puolella. Ossi ja minä nappaamme säilykkeitä ja mehutiivisteitä mukaamme. Löydämme pari mehupurkkiakin, joissa on päiväystä juuri ja juuri jäljellä.

Lähdemme etsimään jotain lepopaikkaa. Mieluiten sänkyä, sohvaa tai jotain sen kaltaista. Ossi hyppää kolmikerroksisen tiilikerrostalon tikapuille ja kipuaa ensimmäisen kerroksen kohdalle. Hän kurottautuu katsomaan ikkunasta. Kiipeää sitten kerroksen ylemmäs ja jatkaa kurkkimista.

          ”Nämä on ihan autioita. Ei niissä ole pitkään aikaan ketään asunut”, Ossi kertoo laskeuduttuaan maan kamaralle.

          Menemme kerrostaloon sisälle, ja Ossi potkii yhden oven auki. Asunto on yksiö. Karu ja pölyinen. Otan tonnikalarasian ja heittäydyn sängylle. Ilmaan pöllähtää lisää pölyä. Yskimme ja nauramme molemmat. Nauran ensimmäistä kertaa tänään. Tai ensimmäistä kertaa pitkään aikaan?

Ossi kellahtaa viereeni. Syömme tonnikalaa ja juttelemme niitä näitä. Käy ilmi, ettei kummallakaan meistä ole parisuhdetta.

          ”Jos me oltaisiin tavattu normaaleissa olosuhteissa, niin olisin kyllä pyytänyt sua treffeille!” Ossi toteaa.

          ”Voi kiitos!” naurahdan.

          ”Hei tehdään niin, että sitten, kun ollaan jollain ihmeen kaupalla selvitty tästä paskasta, mä vien sut leffaan ja syömään”, Ossi hymyilee.

          Olen imarreltu saamastani huomiosta. Mukavaa vaihtelua tähän hirveään päivään. Olen niin poikki ja rikki, että nukahdan kesken keskustelumme.

”Alisa, herää!” Ossi kuiskaa hermostuneena ja pukkaa kyynärpäällään minua kylkeen.

          ”Mmmh?” mumisen puoliunessa.

          ”Kuuntele!” Ossi kuiskaa ja makaa kauhusta kangistuneena vieressäni.

          Hän on niin täydessä paniikissa, että se tarttuu minuunkin. Hetkessä olen täysin hereillä. Pidätän hengitystä kuunnellakseni. Joku liikkuu jossain ulkona. Hiivimme katsomaan ikkunasta. Ulkona on vielä pimeää, aurinko on värjännyt vain horisontissa ohueen kaistaleen violetiksi. Kaupungissa ei ole ainuttakaan valoa päällä. Mitään ei näy. Välillä kuuluu jotain.

          ”Tuolla! Kioskin lähellä!” Ossi kuiskaa hätääntyneenä.

          Varjoissa näkyy pientä liikettä. Mustiin pukeutuneita hahmoja. Otamme jalat alle.

Emme ehtineet levätä kuin joitakin tunteja, ja olemme taas pakomatkalla. Kuulen nopeita liikkeitä takanamme. Olen uupunut ja kuntoni ei ole huippu-urheilijan tasoa. Kuitenkin adrenaliini suonissani ja puhdas pelko pakottavat minut jatkamaan. Ossi juoksee edessäni. Emme jaksa lähteä metsikköön, vaan pingomme asfalttitietä pitkin pois kaupungista. Se vaihtuu hiekkatieksi. Pian tajuan kuulevani vain minun ja Ossin askeleet. Vilkuilen taaksemme. Kaupunki näkyy kaukana. Ympärillämme on peltoa, ja peltojen takana metsää. Huudan Ossille, että ne lopettivat jahtaamisen ja etten jaksa juosta. Jatkamme matkaa kävellen.

          ”Ne olisivat tasan tarkkaan saaneet meidät kiinni, jos olisivat halunneet”, sanon hengästyneenä.

          ”Niin olisivat. Kuulitko, miten nopeasti ne juoksivat? Mitä helvettiä? Tää on jotain niiden sairasta peliä”, Ossi vastaa.

Puhumme vain vähän. Yritämme säästää voimiamme. Näemme valtavan kauniin auringon nousun. Kyyneleet vierivät poskilleni. Mietin, miten maailmassa, jossa voi nähdä jotain näin kaunista, voi samana päivänä nähdä toisen kuolevan. Mietin, että minun täytyy löytää jostain Manun perhe, ja kertoa, mitä Manulle tapahtui.

          Yhtäkkiä Ossi pysähtyy. Hän heilauttaa kättään, että minäkin pysähtyisin. Hän selvästi kuuntelee. Tai yrittää olla hiljaa, ettei meitä kuultaisi. Näen oikealta lähestyvän kaksi tyttöä. Toinen tyttö konkkaa yhdellä jalalla, toinen puolestaan auttaa tätä etenemään.

          ”Tämä voi olla ansa”, Ossi ehtii kuiskata, mutta sitten toinen tytöistä huutaa itkien:

          ”Auttakaa! Hei! Te! Apua, auttakaa!”

Tytöt olivat heränneet laitoksen lattialta. He olivat paenneet isolla porukalla, mutta matkan varrella osa oli kadonnut, osa oli joutunut koirien syötäväksi ja yksi oli ilmeisesti hukkunut. Yhtäkään normaalia ihmistä he eivät olleet tavanneet pakomatkansa aikana. Mietimme, onko sellaisia lainkaan tässä maailmankolkassa. Lähdemme uupuneina jatkamaan matkaa.

          Kuulen koiran haukahduksen. Ossi nappaa salamana ontuvan tytön harteilleen ja lähtee juoksemaan. Ryntäämme perään. Tällä kertaa lähdemme metsikköön. Korvissani humisee, kun keskitän kaikki voimani juoksemiseen. Pian edessä näkyy vettä. Päätän juosta sitä kohti: joko kierrän sen tai hyppään uimaan. Päädyn kalliolle. Siitä on vain metrin pudotus järveen. Ossia ja haavoittunutta tyttöä ei näy missään. Toinen tyttö säntää vierelleni. Kiertäminen kestäisi liian kauan, koska kallio on liukas ja välillä melko jyrkkä. Hyppään veteen, ja tyttö hyppää perässäni.

          Olen aivan rikki, puhki, loppuun palanut. Onneksi järvessä ei ole virtausta. Matka on varmaan noin viitisen kymmentä metriä. Tai sata. En osaa sanoa. Käsiini ja lihaksiini sattuu joka kerta, kun kauhon itseäni eteenpäin. Joka potku tuntuu suonenvedolta jaloissani. Haavani kirvelevät ja polttavat. Sitten kuulen moottoriveneen äänen. Pysähdyn ja vilkuilen ympärilleni, missäpäin vene menee. Heilautan kättäni, jotta minut huomattaisiin. Jotta minut haettaisiin täältä, eikä minun tarvitsisi enää jatkaa tätä taistelua. Moottorivene on huvijahti. Se kääntyy meitä kohti, mutta se kiihdyttää vauhtiaan. Sydämeni puristuu kasaan, kun tajuan jälleen kerran, ettei tämä ole ohi. Ettei tämä lopu ehkä koskaan.

Alan uida vimmatusti kohti rantaa. Tyttö yrittää pysyä perässäni. Huvialus kaasuttaa meitä kohti julmettua vauhtia. Uin, minkä jaksan, mutta tyttö ei pysy perässäni. Välimatkamme kasvaa. Käännyn, ja ehdin huutaa:

          ”Varo!”

          Näen, kuinka paatti kolahtaa tyttöä päähän ja ajaa tämän ylitse. Hengitykseni katkeilee. Rintaani pistää. Veteen leviää verta. Aivan vierelleni nousee pintaan käsivarsi. Katkennut käsivarsi. Alan huutaa. Tärisen kauhusta. Räpiköin kauemmaksi ruumiin kappaleista, joita nousee pintaan. Huvijahti lähestyy minua hiljaa. Sen takana tikapuilla roikkuu ilkukurisen näkönen mies. Olen niin shokissa, ettei uimisestani tule mitään. Tunnen, kun minua tartutaan paitani selkämyksestä. Tunnen kuristuvani. Mies nostaa minut puoliksi ylös vedestä. Lopetan rimpuilun, ettei minua pudoteta. En tahdo tulla paloitelluksi. Joku toinen nappaa minusta kiinni, ja viskaisee kovakouraisesti kannelle.

Pääni kolahtaa ikävästi. Tikapuilla roikkunut mies katsoo minua ilmeettömästi ja tallaa voimakkaasti toisen jalkapöytäni päälle. Kiljahdan kivusta ja kyyneleet kihoavat silmiini. Nyyhkytän. Ulisen. Hakeudun istuma-asentoon lähelle kaidetta. Aurinko häikäisee, ja kyyneleet sumentavat katseeni. Huvipurren sisätiloista tulee toinen mies. Tai ennemmin poika. Hänellä ei ole toista kättä.

          ”Manu?” ilahdun hetkeksi tämän näkemisestä, mutta tajuan siten Manun vaihtaneen puolta. Hän ei enää onnu. Hän on muuttunut.

          ”Manu! Manu, muistatko sä mut? Manu! Kato mua!”

          Poika katsoo minua silmiä räpäyttämättä. Hän vetäisee taskustaan sumutepullon ja suihkuttaa suoraan kasvoilleni.

Tärisen vilusta. Tärinä sattuu lihaksissa ja luissa asti, mutta en voi sille mitään. Tuntuu, kuin olisin ollut treenaamassa jokaikistä lihastani, jättänyt venyttelemästä ja saanut vielä influenssan päälle. Kuuluu kolahduksia. Avaan silmäni, ja näen suuren salin. Sydämeni alkaa tykyttää. Missä olen? Miksi? Miten olen joutunut tänne? Mustaan kaapuun ja naamioon pukeutunut hiippari nappaa minusta kiinni ja nostaa hartialleen. Rimpuilen, vaikka jokainen liike tuntuu viillolta ihossani. Salin lattialla on paljon tajuttomia nuoria. Osa on ruhjeilla ja todella ryytyneen näköisiä. Vai ovatko he edes elossa? Mikä juttu tämä oikein on?! Mustiin pukeutuneita vaeltelee ympäri salia. Keskellä on pitkiä pöytiä, ja minua kantava hiippari viskaisee minut siihen. Nousen pöydältä heti, mutta jalkani pettää. Jalkapöytäni on niin kipeä, etten voi laittaa painoa lainkaan sen varaan.

          Toinen mustiin pukeutunut hullu tulee ojentamaan minut takaisin pöydälle, ja kaksikko sitoo minut kiinni. Lihakseni särkevät valmiiksi, ja kiristävät köydet raajojeni ympärillä tuntuvat piikkilangoilta. Itken, ulisen ja kiljun. Mustiin pukeutuneet hörähtelevät. Kukaan ei tule auttamaan. Ne nuoret, jotka eivät ole taju kankaalla lattian rajassa, säntäilevät ympäri salia ja yrittävät etsiä pakoreittiä. Mustiin pukeutuneet jahtaavat heitä. Viereisellä pöydällä makaa nuori poika, joka itkee niin lohduttomasti, että minua itkettää senkin takia. Alan voida pahoin.

Riuhtomiseni on turhaa, sillä en tule pääsemään irti ilman apuja. Vierelleni ilmestyy mustiin pukeutunut, jolla on kädessään valtava piikki. Hänen kasvojaan peittää musta kangas. Hahmo tarttuu minua toisesta kädestä ja piikittää minua käsivarteen. Hän työntää minuun jotain. Huudan raivoissani, että yrittääkö hän myrkyttää minut. Vai onko kyse jostain lääkekokeilusta? Näinkö asiat nykypäivänä tehdään?

         Itken kivusta, surusta, raivosta. Kaksi mustiin pukeutunutta tulee ja ottaa pöydän päädyistä kiinni. He potkasevat jalat pois, ja kantavat minut pöytälevyllä pois salista. He suuntaavat kahdelle ovelle. Menemme ovesta, josta päädytään pieneen huoneeseen. Jäämme odottamaan hissiä. Anelen, että he päästäisivät minut pois. Kertoisivat, mistä on kyse. Olen valmis mihin tahansa vaihtokauppaan. Tärisen pelosta. Käsivarttani jomottaa. En saa happea kunnolla ja yritän nyyhkyttäen saada kantajani päästämään minut pois. Mutta he eivät reagoi minuun. Eivät laske edes katseitaan.

He vievät minut johonkin pohjakerrokseen. Se näyttää vähän ruumishuoneelta. Siellä on isoja vetolaatikoita, yksi avoimena. Ilmeisesti minua varten. Alan panikoida entistä enemmän. Huudan, kiljun ja yritän päästä irti köysistä. He laskevat minut pöytälevyn kera laatikolle ja työntävät minut pimeyteen.

          On niin kylmä, että en jaksa huutaa apua. Kyyneleitä vierii poskilleni ja valuu korviini. Tärisen taas vilusta. Yritän liikuttaa sormiani ja varpaitani, jotta pysyisin lämpimänä. Olen niin raivoissani. Veri kohisee suonissani, mutta se ei lämmitä. Lihakseni särkevät, aivan kuin minulla olisi joka puolella kasvukipuja. Jalkapöytääni sattuu. Kylmä tuntuu ihollani pistelevältä. Hengitykseni katkeilee, koska ahdistus painaa rintaani. Kyyneleeni tuntuvat jäätyvän poskilleni. Kauanko minua pidetään täällä? Jätettiinkö minut tänne kuolemaan? Miltä äidistä ja isästä tuntuu, jos vain katoan? Entä ystäväni? Mummi varmaan kuolee suruun. Tälläkö tavalla ihmiset katoavat? 

Lihassäryt voimistuvat, päätänikin alkaa jomottaa, mutta sitten ne alkavat haihtua. Voin melkeinpä kuulla, kuinka haavani ja ruhjeeni kuroutuvat umpeen. Tai jäätyvät umpeen. Pian en tunne fyysisesti mitään, mutta henkisesti vieläkin enemmän. Tuntuu, että ahdistus ja pelko puristavat minua niin, että rikkoudun. Tuntuu, että kuolen tähän oloon.

          Ja sitten. Yhtäkkiä. Ei mitään.

         Muistan hetki sitten ajattelemani asiat. Mutta en muista, mitä tunsin. Ne asiat eivät tunnu miltään. Mikään ei tunnu miltään. Minä vain olen.