Kolme sanaa muuttaa kaiken

Joskus rakkaus syttyy ensisilmäyksellä,

mutta tämä rakkaus teki tuloaan kauan.

Menivät samaan piiloon, kun pelasivat kirkonrottaa ala-asteen välitunnilla.

Istuivat ruokalassa samaan pöytään, mutta eivät tietenkään koskaan vierekkäin.

Poimivat koulumatkalla evästä omenapuusta, joka taipui korkean aidan ylitse.

Katseiden vaihtoa, perhosia vatsassa, ystävänpäiväkortteja ilman nimiä.

Välillä ihastus unohtui, hiipui kokonaan pois.

Mutta aina se tuli takaisin.

Joskus molemmille samaan aikaan,

toisinaan eri aikaan.

He etääntyivät, lähentyivät, etääntyivät.

Koko ajan kasvaen omiksi itseikseen.

Tämä rakkaus kyti kauan.

Odotti, että kumpikin olisi valmiita sille.

Ja sitten se roihahti.

Palaset loksahtivat paikoilleen.

He muodostivat täydellisen kombon.

Miten oli mahdollista, etteivät olleet löytäneet toisiaan aikaisemmin?

Mutta he eivät tuhlanneet aikaa sen miettimiseen.

Heillä oli tulevaisuus edessä. Molemmat tiesivät sen.

Molemmat niin varmoja tunteistaan ja niin varmoja toisistaan.

Ei aikaakaan, kun Ilari sanoi ne kolme sanaa:

”Mä rakastan sua.”

Mikään ei periaatteessa muuttunut,

olihan se ollut selvää sanomattakin.

Mutta Iidan elämä muuttui tyystin.

Ilari oli oikeasti hänen.

Ja niin Ilari pääsi lukemaan Iidan lapsuuden päiväkirjat,

joihin oli kirjattu ylös jokainen heidän kohtaamisensa.

Ja Iida sai viimein varmistuksen,

että nimettömät ystävänpäiväkortit olivat Ilarilta.

Loppuelämä oli alkanut.

Kaikki, jotka heidät tunsivat, tiesivät sen.

Ja kaikki myös toivoivat sitä.

Tulisi suuret häät, kaksi koiraa,

lapsia, jos niitä olisi tullakseen.

Ja paljon omenapuita takapihalle.

Seuraavaksi Iida oli se, joka pääsi sanomaan sanat,

jotka muuttivat kaiken:

”Me saadaan vauva.”

Oli yhdeksän kuukautta aikaa etsiä loppuelämän talo.

Talo, jossa he kasvattaisivat lapsensa,

ja jossa lapsenlapset lomailisivat.

Talo, jossa he eläisivät loppuelämänsä.

Ei tarvitsisi enää muuttaa eikä murehtia.

Sitten se romahti päälle.

Murskasi alleen.

Kaikki oli muuttunut.

Taas vain kolmen sanan takia.

”Hän on kuollut.”

Aivan kuin yhdellä iskulla olisi pahoinpidelty henkihieveriin.

Kyyneleet nousivat silmiin valtavalla paineella.

Sydän tykytti, rinnasta pisti.

Sattui. Sattui enemmän, kuin mikään koskaan.

Ahdistus, raivo ja suru kuristuivat Iidan ympärille.

Hän pelkäsi peukalon kokoisen vauvansa puolesta.

Hän ei voinut kuin itkeä, huutaa ja kiroilla.

Niin kauan kesti, että he saivat toisensa.

Ja niin pian kaikki olikin ohi.

Elämä oli nostanut Iidan niin ylös,

onnen huipulle.

Mutta vaadittiin vain yksi onnettomuus.

Kukaan ei voinut ymmärtää hänen surua,

kukaan ei saanut hänen itkua loppumaan.

Koko kroppa eli tunteessa mukana.

Tai ennemmin alkoi kuolla surun mukana.

Yhtenä iltana Iida alkoi vuotaa verta.

Suru pusersi hänestä ulos viimeisimmänkin toivon kipinän.

”Valitettavasti sait keskenmenon.”

Iida putosi pohjalle.

Mutta unissaan hän ei ollut rikki, yksin eikä surun murtama.

Hän oli Ilarin kanssa. He odottivat vauvaa. He suunnittelivat muuttoa.

Kun Iida heräsi, hän putosi pohjalle uudestaan. Ja uudestaan.

Hän ei voinut hyväksyä, että elämä olisi tällaista.

Näin epäreilua.

Eikä siitä voisi valittaa äidille, opettajalle tai eduskunnalle.

Tällaiselle epäreilulle pelille kukaan ei tekisi mitään.

Kukaan ei voisi tehdä mitään.

Vähitellen katkeruus ja viha jäivät taka-alalle.

Tilalle tuli sataprosenttinen suru.

Suru, joka söi tyttöä sisältä.

Hän käänsi katseita kaikkialla.

Hän oli tyttö, joka oli menettänyt kaiken.

Eikä kukaan osannut kohdata häntä.

Iida hukkui kyyneliinsä joka päivä.

Ajan myötä alitajuntakin alkoi käsittää tapahtuneen.

Useimmiten nukkuessaankin Iida tiesi todellisuuden.

Kun Ilarin onnettomuudesta oli 192 päivää,

ja keskenmenosta 185 päivää,

Iida heräsi vihdoin päivään, jolloin hän ei itkenyt kyyneltäkään.

Hän suri, mutta ei itkenyt.

Hän oli nähnyt Ilarista unta. Jälleen kerran.

Unessa Ilari oli ollut vain läsnä,

kuunnellut ja lohduttanut.

Ja juuri ennen Iidan heräämistä,

hän oli silittänyt poskea ja kuiskannut:

”Saat olla onnellinen.”

Ehkä Iida sittenkin vielä selviäisi tästä.

Ehkä hän pääsisi elämässä eteenpäin.

Hän päätti olla kiitollinen.

Hän oli kokenut aidon rakkauden.

Iida ei tiennyt, mitä elämässään seuraavaksi tapahtuisi,

mutta minne ikinä hän menisi, mitä ikinä tekisi,

hän tiesi, että Ilari kulkisi aina hänen mukana.

Ja että joskus tulevaisuudessa,

hänen pihansa olisi täynnä omenapuita.