Älä puutu, osa 4
Helvi,
79, eläkeläinen
”Rakas
Pilvi”, Helvi kirjoitti kirjepaperille.
Hän katsoi hetken kirjoittamiaan kahta sanaa ja
päätti sitten aloittaa alusta.
”Pilvi”, hän
kirjoitti yläriville. ”Olen pahoillani
erostasi. Olen pahoillani, jos olet pitänyt minua liian tungettelevana. Olen
pahoillani, että katosin elämästäsi aika ajoin, ja että en suonut sinulle
turvaa.”
Helvi tunsi kyyneleiden kihoavan silmiinsä. Hän
muisti niin elävästi 8-vuotiaan pikkutytön, joka itki lohduttomasti, kun Helvi
pakkasi laukkunsa ja lähti. Parikymppinen Juha tuli hakemaan äitinsä talon
pihasta autolla, jonka oli saanut lainaksi. Pilvin isosisarukset olivat jo
teini-ikäisiä, eikä heitä voinut vähempää kiinnostaa, asuiko heidän
huushollissaan muitakin. Mutta pikkuinen Pilvi. Hänen olisi pitänyt passittaa
Pilvi auton takapenkille ja karata. Helvi oli vuosikymmenet lohduttanut itseään
ajattelemalla, ettei Pilvi olisi kuitenkaan suostunut hylkäämään isäänsä ja
lähtemään lopullisesti äitipuolensa matkaan. Ja Pilvi olikin loppuun asti
lojaali isälleen – eikä Helvi siksi vieläkään ollut uskaltanut kysyä häneltä,
osuivatko lyönnit koskaan häneen. Nyt Helvi päätti avata suunsa kirjoittamalla:
”Minun
olisi pitänyt ottaa sinut silloin mukaani. Mutta en osannut ajatella selkeästi,
koska pelkäsin niin paljon Askoa. Olit niin nuori, ettet ehkä muista niitä
kertoja, kun ihmettelit ruhjeitani ja tummunutta silmääni. Isäsi kuoltua
minulla oli pakottava tarve pitää sinuun yhteyttä, sillä tiesin sinun
etääntyneen vanhemmista sisaruksistasi. Halusin vain olla sinulle perheenjäsen.
Mutta ymmärrän sinua, ja annan anteeksi. Tiedät, mistä minut löytää. Kaikkea
hyvää. Helvi.”
Helvi puki päälleen ja lähti ulos kirjekuori
kädessään. Matkalla postilaatikolle hän ohitti penkillä istuvan lapsen. Tytöllä
oli vaaleansininen reppu. Helvi tervehti iloisesti tyttöä ja mietti tämän
odottavan joko autokyytiä kouluun tai kaveria kävelyseurakseen koulumatkalle.
Takaisin tullessaan tyttö istui penkillä edelleen selailleen puhelintaan.
”Hei taas”, Helvi hymyili lähestyessään tyttöä.
”Mooi.”
”Mitäs odotat?”
”En mitään.”
”Eikös sinun pitäisi ehtiä kouluun?”
”Eei”, tyttö sanoi kummallisella äänensävyllä.
”Saanko istua?” Helvi kysyi ja ehti istahtaa alas,
ennen kuin tyttö nyökkäsi.
”Lintsaatko?” Helvi jatkoi, mutta lisäsi heti
perään: ”Ei hätää, en minä kerro kenellekään.”
Tyttö vilkaisi Helviä hermostuneena.
”Et sä tiedä, kenelle edes kertoisit.”
”En niin”, Helvi naurahti. ”Siksi sä voitkin
kertoa, että miksi istut täällä.”
Lapsi näytti käyvän muutaman sekunnin ajan sisäistä
kamppailua, mutta avasi sitten suunsa:
”Odotan, että isä on varmasti lähtenyt asioille.
Sitten mä meen takaisin kotiin.”
”Ai jaa. Miksi?”
”En tahdo mennä kouluun. Mä mieluummin vaikka
siivoan tai tiskaan tai vaikka kuolen.”
”Miksi siellä koulussa nyt niin kauheaa on?” Helvi
ihmetteli.
Tyttö huokaisi syvään ja alkoi puhua. Helvi
ymmärsi heti, ettei tyttö ollut kertonut kenellekään muulle tästä mitään. Ei
edes isälleen, vaikka tämän vuoksi tyttö joutui enimmäkseen kiusaamisen
kohteeksi.
”Mitäs jos tulisit käymään minun luona?”
”Mitä? E-en mä. Ei kiitos”, tyttö taisi pelästyä.
Helvi helähti nauramaan.
”En minä mitään pahaa tarkoittanut. Juotaisiin
kaakaota ja odotettaisiin yhdessä ajan kulumista.”
”Mulla ois kyllä vessahätä.”
”No niin, eiköhän mennä?” Helvi hymyili.
Tyttö vilkaisi puhelintaan.
”Kello on nyt 9:55. Istutaan tässä vielä viisi
minuuttia ja mennään sitten.”
”Kyllä se käy.”
Pian Helville selvisi, miksi koululainen halusi
odottaa kellon lyövän tasan, sillä seuraavaksi hän huomasi muita pakkoneuroottisia
oireita. Jessiksi esittäytynyt tyttö käveli reunakivetyksellä ja katsoi tarkoin jokaista askeltaan,
ettei hän astunut niin sanotusti viivoille.
Kotona Helvi lämmitti mikrossa maitoa ja teki
Jessille kaakaon. Tyttö teki matematiikan tehtäviä olohuoneessa sohvapöydän
ääressä ja hörppäsi tyytyväisenä kaakaostaan. Helvi katsoi hymyillen
kahvimukia, josta olivat vuosien saatossa juoneet kaakaota, kahvia ja teetä
kymmenet eri ihmiset. Juuri tuota mukia Helvi piti ihmeiden tekijänä: siitä kun
joi, tuli parempi mieli. Hänellä ei ollut tietoakaan, mitä hän voisi tehdä
Jessin eteen, mutta ainakin tänään hän voisi tarjota tytölle kaakaota.
Rauhallinen hetki keskeytyi, kun yläkerrasta alkoi
kuulua hurjaa meteliä. Yläkerran koira oli taas jäänyt yksin, ja se pinkoi
menemään ympäri asuntoa ulvoen. Helvi sammutti television, ja he jäivät Jessin
kanssa yhdessä kuuntelemaan yläkerran meininkiä. Välillä kuului selvästi, kun
koira raapi ovea ja hyppi sitä vasten.
”Mikä sillä on?” tyttö järkyttyi.
”Eroahdistus”, Helvi huokaisi.
”Mitä se tarkoittaa? Voidaanko me tehdä jotain?”
”Se menee sekaisin siitä, kun jää yksin. Sen
omistaja voisi tehdä asialle kyllä jotain, mutta meidän on vähän vaikeaa
lohduttaa sitä. Yleensä se rauhoittuu puolessa tunnissa.”
”Kuulostaa ihan eläinrääkkäykseltä”, Jessi katseli
kattoa ja kuunteli koiran ulinaa.
”Niinhän se kuulostaa.”
Yhtäkkiä koiran huuto lakkasi.
”Kuoliko se?!” Jessi säikähti.
Samassa alkoi kuulua, kun koira haukkui taas –
mutta ei enää paniikinomaisesti vaan enempi riemuissaan.
”Ei. Taisi omistaja tulla takaisin kotiin. Kävi
viemässä vain roskat tai jotain”, Helvi tuumi.
Jessi viihtyi Helvin luona useamman tunnin. Syömään
tyttö ei jäänyt, mutta otti Helvin puhelinnumeron ylös. Helvi kertoi, että
hänelle voisi soittaa koska vain – olihan hän muillekin lapsille varamummi,
miksei Jessillekin?
Oli iltapäivä, kun Helvi kuuli ulkoa tutun lapsen
äänen, joka riemuissaan huusi: ”Katso! Äiti katso!”
Helvi vilkaisi ikkunasta,
ja näki sisäpihalla nuoren äidin ja pikkutytön, Aavan. Hän päätti lähteä ruuan
jälkeiselle kävelylle.
”Mitäs likat!” Helvi huudahti iloisena pukiessaan
vasta tuulitakkiaan päälleen.
”Helviii!” Aava ilahtui ja juoksi halaamaan.
Helvi oli iloinen siitä, miten nopeasti Aava oli
tottunut häneen. Vielä kesän alussa Aava oli alkanut itkeä, kun Helvi oli tullut
liian lähelle. Aavan äidistä, Anetesta, Helvi oli ollut kuluneen kesän aikana
monta kertaa huolissaan. Viimeisimpänä Anetella oli ollut kohdunulkoinen
raskaus, minkä takia naisparka oli ollut todella pois tolaltaan. Ja eniten
Helviä harmitti se, että hän, naapuritalon mummo, näytti olevan enemmän Aneten
hyvinvoinnista huolissaan kuin Aneten avomies.
Helvi istahti Aneten viereen puistonpenkille ja
huomasi heti mustelmat oikeassa ranteessa. Hän ei kuitenkaan noteeranut niitä,
vaan alkoi jutustella televisiomainoksesta, jonka tunnussävel soi hänen
päässään aina iltaisin. Hetken kuluttua hän tajusi Aneten vetävänsä hihaansa
alaspäin.
”Mites sä olet jaksellut?” Helvi kysyi suoraan ja
toivoi Aneten kertovan mustelmistaan.
Hän oli ennenkin nähnyt Anetessa epämääräisiä
mustelmia ja ruhjeita. Hän tiesi, mistä ne johtuivat. Hänessä itsessään oli
ollut aivan samannäköisiä jälkiä, kun hän oli ollut Askon kanssa. Helvi tiesi, mitä
Anette kävi tällä hetkellä läpi, mutta hän ei tiennyt, oliko Anette vielä itse
valmis hyväksymään mitään. Kuitenkin vielä vähän aika sitten nainen oli ollut
itku kurkussa, kun ei ollut pystynyt antamaan tälle miehelle toista lasta.
Jutustelu säästä ja ruokaostoksista vaikeni, kun
sekä Helvin että Aneten huomio kiinnittyi parvekkeeseen, jossa ulvoi koira. Se
oli sama koira, jonka itkua Helvi kuunteli harva se päivä. Se oli taas lukittu
parvekkeelle.
”Meidän pitäisi varmaan lähteä syömään”, Anette
totesi hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Minäkin ajattelin käväistä kaupassa kävelylenkin
ohessa.”
”No niin. Sehän on hyvä. Kaipa me tästä
lähdetään”, Anette jatkoi.
”Minulle voi sitten aina soittaa. Aava on ihana
tyttö ja autan teitä enemmän kuin mielelläni”, Helvi hymyli.
Anette nousi ylös ja alkoi kerätä hiekkalaatikolta
leluja.
”Tiedät, mistä minut löytää. Minä autan. Ihan
varmasti”, Helvi sanoi vielä ja katsoi Anettea suoraan silmiin.
Hän yritti katseellaan viestittää, että kyllä hän
tiesi, mistä oli kyse. Hän oli ollut täysin samanlaisessa tilanteessa. Mutta
hän itse oli herännyt todellisuuteen vasta sitten, kun elämässä ei muutoinkaan
ollut enää mitään järkeä.
Kaupassa Helvi tarkasti lottokuponkinsa, jota hän
oli uusinut tottumuksesta vuosikaudet. Tällä kertaa kassaneidin ilme venähti
niin, että Helvi tiesi voiton tulleen. Hänen tililleen laitettaisiin 403 euroa.
Helvi tirskahti nauramaan kuin pikkutyttö.
Kotiinpäin kävellessään hän päätti, mihin
käyttäisi rahat. Hän tiesi myös, mitä tekisi Jessin, Aneten ja yläkerran koiran
kanssa. Hänen oli pakko avata suunsa – kyllähän asioihin piti puuttua. Jos
kukaan ei koskaan puuttuisi asioihin, niin millaiseksi maailma menisikään?
Illalla ovikello soi särähtäen. Helvi ajatteli
hetken, että Jessi olisi tullut uudestaan maanpakoon, mutta rappukäytävässä
värjöttelikin Anette pelkkä toppi päällään ja hämmentynyt Aava sylissään.
”Mu-mun oli pakko lä-lähteä. E-en tiennyt, mihin
mu-muualle menisin.”
”Voi tyttökulta! Peremmälle, peremmälle”, Helvi
ohjeisti ja meni hakemaan viltin Aneten ympärille. ”Otatko kahvia vai
kaakaota?”
Anette istui olohuoneen sohvalla ja nyyhkytti. Se
oli ensimmäinen kerta ikinä, kun hän myönsi Tomin olleen väkivaltainen
häntä kohtaan. Mutta se ei ollut saanut häntä lähtemään ulos melko viileään iltaan
ilman kunnon vaatetusta. Viimeinen tikki oli tullut, kun hän oli nähnyt Tomin
riuhtaisevan Aavaa hiuksista. Kuin koiraa niskavilloista.
”Tietääkö Tomi minusta?” Helvi kysyi.
”E-ei. Ei kai.”
”Mieti tarkkaan. Oletko kertonut naapurin
mummelista?”
Anette katsoi hetken kaukaisuuteen ja totesi
sitten:
”En ole. En edes silloin, kun Aava oli täällä
kokonaisen illan tämän kuun alussa.”
”Etkö ollut Tomin kanssa silloin? Sitähän varten
sinä toit Aavan tänne, että teillä olisi parisuhdeaikaa?”
”Va-valehtelin”, Anette alkoi taas nyyhkyttää ääni väristen.
”Olin tyttökaverin kanssa viihteellä. Dokasin niin että...”
Aneten itku yltyi eikä Helvi saanut sanoista
selvää.
”Rauhoitu. Nyt ei ole mitään hätää. Kerro
uudestaan”, Helvi istahti Aneten vierelle.
”A-ajattelin silloin, että ei ha-haittaisi vaikka
henki lähtisi siitä viinan määrästä. Va-vaikka Aava…”, Anette sai sanotuksi ja
jatkoi taas lohdutonta itkuaan.
”Voi kultapieni”, Helvi kietoi kädet Aneten
ympärille. ”Minä tiedän, mitä tehdään.”
Juuri kaksi tuntia aikaisemmin Helvi oli
kirjoittanut itselleen ylös lähimmän Turvakodin yhteystiedot.
Anette jäi Aavan kanssa Helvin luokse yöksi. Helvi
valvoi Aneten kanssa yömyöhään ja kertoi omista kokemuksistaan. Anette itki
paljon – mutta se oli hyvää itkua. Helpottunutta.
Muutaman tunnin yöunien jälkeen Anette uskaltautui
käymään kotona, kun hän oli 99 prosenttisen varma siitä, että Tomi oli lähtenyt
töihin. Hän kävi hakemassa tärkeimpiä tavaroita, ja sitten Helvi saattoi heidät
linja-autoasemalle.
Ennen kuin bussi ajoi laiturille, Helvi laski
kädet Aneten olkapäille ja sanoi:
”Muista, mitä kerroin eilen illalla. Aava on tärkein.
Sinun ei kuulu pelätä, sinuun ei kuulu tulla mustelmia. Nyt pitää olla vahva,
vaikka se on vaikeaa.”
Helvin oli tarkoitus kävellä keskustasta suoraan
kotiin, mutta hän huomasi töksähtelevästi kävelevän tytön torin reunalla.
”Hei Jessi!” hän tervehti iloisesti.
Tyttö hätkähti – hän oli selvästi taas pinnaamassa
koulusta.
”Moi”, tyttö vastasi ja laski katseensa takaisin
maahan.
Helvi pyysi Jessiä mukaansa läheiseen
lounaskahvilaan. Hän päätti tarjota tytölle kaakaon ja jonkin leivonnaisen.
Saku oli aina yhtä positiivisena tiskin takana
tarjoilemassa. Helvi kuitenkin osasi kiinnittää huomiota siihen, miten
mustat silmänaluset Sakulla olikaan ja miten hän haukotteli vaivihkaa hihaansa
vasten. Hän ei kerta kaikkiaan ymmärtänyt, miten nuorimies oli mitenkään
toimintakykyinen niin onnettomilla yöunilla.
Jessi oli erittäin iloinen persoona, mutta kaikki se ilo, pirteys ja rohkeus olivat menossa kovaa vauhtia varovaisen kuoren alle piiloon. Kaakaon äärellä tyttö avautui
isästään, joka oli ilmeisen temperamenttinen sielu. Isän käyttäytyminen
Facebookissa oli saanut Jessin pilkan kohteeksi, mutta Jessi ei uskaltanut
kertoa tästä isälleen. Niinpä hän oli kävellessään alkanut vältellä viivoja ja varjoja. Ja hän oli alkanut aikatauluttamaan kaikkea: kellon piti olla aina puoli tai tasan, että jotain sai tehdä.
"Miksi ajattelet niin? Mitä jos olisit astunut nyt varjolle tai olisimme tulleet kahvilaan 20 yli?"
"En tiedä. Mua ei vain kiusata niin paljoa, kun oon tehnyt näin. Mutta kun yksi päivä astuin koulumatkalla viivalle, koulussa oli kolme hirvittävää välituntia."
”Entä mikset voisi kertoa isällesi? Miten ajattelet isäsi
reagoivan?”
”Hän haukkuisi kaikki luokkalaiseni ja heidän
vanhempansa. Varmaan joksikin vihervassareiksi.”
Helvi oli niin murheissaan Jessistä, että hän
tunsi, miten uusi ryppy muodostui hänen otsalleen. Heidän juttutuokionsa
keskeytyi, kun Viljo lähestyi heitä.
”Terve! Saako liittyä seuraan?”
Helvi vilkaisi Jessiä, joka hymyili ja nyökkäsi
varoen – varmastikin vain kohteliaisuuttaan.
”Tottahan toki”, Helvi hymyili ja teki tilaa,
jotta Viljo mahtui pyörätuolissaan pöydän ääreen.
Helvi oli ihmeissään, miten reippaasti Jessi
vastaili Viljon kysymyksiin koulusta ja miten helposti he alkoivat jutella
kaikesta muustakin. Hän itse oli mielissään, että näki Viljoa pitkästä aikaa.
He olivat talvella tutustuneet seurakunnan karaokeilloissa – Viljo oli tullut
sinne, vaikka ei ollut tuntenut ketään. Helvi oli huomannut yksinään istuvan
miehen, ja mennyt pitämään seuraa. Se oli ollut hyvä päätös – Viljo oli monesti
kiittänyt Helviä siitä. Viljo oli häntä paljon nuorempi, ja miesparan mieli oli
suljettu kehoon, joka ei päässyt enää ylös pyörätuolista. Kuitenkin Viljo
tuntui nauttivan elämästä, ja Helvin kautta Viljo oli saanut elämäänsä muutakin
aktiviteettia esimerkiksi kotiseutuyhdistyksestä.
Hetkessä mukava kahvihetki lähikuppilassa muuttui,
kun Viljon poika Iiro tuli hakemaan isäukkoaan kauppareissulle.
”Mitäs Jessi sä teet täällä? Mikset ollut koulussa?”
Iiro huikkasi iloisesti, mutta kysymykset kuulostivat melko painavilta.
Jessi vilkaisi hätääntyneenä Helviin ja sitten
Iiroon. Tytön paniikki oli niin näkyvää, että se tarttui Helviinkin, ja
hetkessä hän heittäytyi näytelmään:
”Jaa oletkos sää meirän Jessin opettaja?” Helvi
kysyi ja yritti kuulostaa aivan seniililtä. Samalla hän pelkäsi miehen sittenkin olevan esimerkiksi Jessin isä tai setä tai joku muu.
”Ai!” miehellä muuttui ääni kellossa ja ojensi
kätensä. ”Joo, olen. Iiro, hyvää päivää.”
Viljo katsoi Helviä huvittuneena. Hän pysyi
kuitenkin juonessa mukana, vaikka tiesi, ettei Jessi suoranaisesti ainakaan
ollut Helville sukua.
”Päivää päivää”, Helvi tarttui käteen. ”Meirän
piti kyllä koulullekin ilimottaa... Jessi on ollut tänään vähän mummin
apulaisena. Kun tuo lonkka taas vihottelee ku viimistä päivvää.”
Helvi ei oikein tiennyt, mitä murretta hänen
suustaan pulppusi, kun hän keskittyi näyttelemään höperöä isoäitiä. Iiro seisoi
hänen selkänsä takana, eikä nähnyt sitä, kun Viljo yritti kaikin voimin olla
hymyilemättä.
”Ai jaa. Selvähän se”, Iiro totesi vähän
kovemmalla äänellä – luuli kai, että Helvillä oli huono kuulokin. ”Meillä ei
kyllä yleensä tällaisista syistä saa olla poissa koulusta, kokonaista päivää
ainakaan…”
”Jaa että mitä? Mitä sie sanoit?” Helvi päätti
olla myös huonokuuloinen.
”Ei mitään”, Iiro artikuloi selvästi. ”Me tästä
lähdetään… Nähdään huomenna Jessi!”
Kun Iiro ja Viljo olivat astuneet ovesta ulos,
Jessi ja Helvi purskahtivat nauramaan niin, että kyyneleet valuivat silmistä.
Takaisinpäin kävellessään Helvi huomasi koiran
taas parvekkeella ulisemassa. Hän päätti, että kotona hän vihdoinkin soittaisi
jollekin. Kerrostalon ulko-ovella hän kuitenkin törmäsi naapuriinsa Tuomakseen,
jota hän ei ollut nähnyt pariin päivään. Tuomas oli viime viikolla varastanut
häneltä rahaa, joka oli ollut eteisen pöydällä. Helvi ei kuitenkaan ollut
puuttunut siihen – hän odotti, että Tuomaksen omatunto alkaisi kolkuttaa.
Nytkin nuorukainen selvästi yritti vältellä Helviä, mutta hän ei kehdannut vain
marssia ohitse, kun Helvi pyysi tätä luokseen syömään.
Helvin yllätykseksi Tuomas ehdottikin, että Helvi
tulisi hänen luokseen syömään huomenissa. Helvi ilahtui niin, että kasvoille
levinnyt hymy sattui poskissa. Kun hän pääsi kotiin, hän oli niin hämillään
tapahtuneesta, että meinasi unohtaa, mitä oli tekemässä seuraavaksi. Koiran
ulvominen parvekkeella toimi kuitenkin erittäin hyvänä muistutuksena.
Hän haki eläinsuojelun valvontaeläinlääkärin
numeron ja soitti. Vihdoin ja viimein. Hän kertoi itkusta, eroahdistuksesta,
parvekkeesta, kylkiluiden näkymisestä, riuhtomisista ja niin edelleen.
Valvontaeläinlääkäri ei voinut sanoa juuta eikä jaata, mutta Helvi toivoi tämän
tarttuvan nyt toimeen. Hän toivoi, että joku muu olisi jo soittanut koirasta:
useamman ihmisen ilmoitus olisi jo painavaa informaatiota koiran tilanteesta.
Hän oli yhdessä päivässä saanut niin paljon
aikaiseksi, että hän päätti vielä etsiä jostain kirjekuoren. Siihen hän laittoi
300 euroa ja mukaan pienen muistilapun:
”Hei!
Voitin lotossa. Haluan auttaa. Mene lääkäriin. Kaikkea hyvää! Toivottaa Helvi”
Kirjekuoren hän kävi pudottamassa naapurinsa Sakun
postilaatikosta. Hän tiesi, että Saku tarvitsi uniongelmiinsa ammattilaisapua,
johon hänellä ei ollut varaa. Nyt ehkä Saku saisi otettua itseään niskasta
kiinni – ja ehkä hän ei edes yrittäisi palauttaa rahoja, kun Helvi oli
kirjoittanut vain ”voitin lotossa”. Hän toivoi Sakun luulevan, että kyse oli
jostain miljoonasta eurosta, jolloin muutama satanen ei varmastikaan tuntuisi
mummelin lompakossa eikä siten Sakun omatunnossa.
Seuraavana iltana Helvi istui nojatuolissaan ja
neuloi Tuomakselle villasukkia. Hänelle oli tullut erittäin painava olo, kun
Tuomas oli aiemmin päivällä kertonut elämästään lounaan ja kahvittelun yhteydessä. Hän purki
olonsa neulomiseen – silmukka kerrallaan hänelle tuli parempi olo.
Mutta sitten puhelin soi. Se oli Jessin isä,
Jyrki, joka oli raivoissaan.
”Tajuatko sinä, miltä minusta tuntuu, kun Jessin
opettaja ohjeistaa minua jossain helvetin Wilma-viestistä, että tyttäreni ei
saisi pinnata koulusta mumminsa takia?! Minkä helvetin mummin?!”
”A-anteeksi. Siis kun tilanne o…” Helvi yritti
selittää, mutta Jyrki pauhasi päälle:
”Oletko sä sellainen kajahtanut akka? Luuletko,
että Jessi on oikeasti sun lapsenlapsi?! Vittu on sitten ihan viimeinen kerta,
kun olette missään yhteydessä. Teen tästä muuten poliisijutun. Sä et saatana
uskokaan, mihin asti mä olen valmis menemään! Älä puutu muiden elämään, helvetin haahka!”
Seuraavaksi luurista kuului vain tuut tuut tuut.
Helvi palasi kutimien ääreen ja neuloi entistä
enemmän.
Vaikka Helvi nukkui yön hyvin katkonaisesti, hän
heräsi seuraavaan aamuun täynnä puhtia. Hän nappasi kirjoituspaperia ja kirjoitti.
Muutakaan hän ei keksinyt.
Puolenpäivän aikaan hänellä oli lounastreffit
hänen siskonsa lapsenlapsen kanssa. Hän tapasi Olivian keskustassa, ja lounaan
jälkeen Helvi hilpaisi Sakun työpaikalle. Hän toivoi törmäävänsä Viljoon – ja puolen
tunnin odottelun jälkeen tuttu mies kärräsi itsensä ovista sisälle.
Helvi meni ystäväänsä vastaan ja tarjoutui
kantamaan tämän tarjottimen. Pöydässä Helvi avasi Viljolle toissapäiväistä
tilannetta Jessin kanssa, ja kertoi sitten Jessin isän puhelusta. Nyt tytön
numero oli vaihtunut, ja hän vaikutti olevan isänsä suurennuslasin alla. Helvi oli
keksinyt yhden ainoan tavan, jolla saada turvallisesti tyttöraukkaan yhteys:
”Joten Viljo-kiltti, voisitko mitenkään pyytää
Iiroa antamaan tämän kirjeen Jessille?”
”No, eiköhän se onnistu. En tiedä, suostuuko Iiro.”
”Suostuttele. Ole kiltti. Ja voisitko tehdä
toisenkin palveluksen?”
”Ilman muuta. Mitä?”
”Pyytäisitkö Iiroa katsomaan Jessin perään? Sitä
tyttöä kiusataan – siksi se pinnaa”, Helvi huokaisi.
”Eikä. Totta kai pyydän – tai ei, en edes pyydä,
vaan käsken. Käsken sitä pistämään vaikka koko koulun ruotuun!”
Helvi kiitti Viljoa ja päätti hakea heille kaakaot,
koska kahvit he olivat jo juoneet. Saku oli hymyssä suin palvelemassa häntä ja
antaessaan vaihtorahoja takaisin, hän kuiskasi:
”Lääkäri varattu ensi viikolle. Kiitos. Olen
palveluksen velkaa.”
Helvi huiskautti kättään ilmassa ja naurahti. Kun
hän kääntyi, hän tunnisti Aavan isän, joka nojaili Viljon pöytään.
”Hei”, Helvi totesi ja yritti olla mahdollisimman
neutraali.
”Terve!” mies vastasi iloisena.
”Tämä on se bussikuski, josta olen sullekin
puhunut”, Viljo esitteli.
”Aijaaha!” Helvi yllättyi ja yritti hymyillä
samaan aikaan.
Hänen päässään takoi: miten ihmeessä yksi ihminen
pystyi olemaan niin mukava bussikuski ja samalla väkivaltainen moukka? Helvin
onneksi mies kävi vain kääntymässä ja lähti jatkamaan työvuoroaan. Viljo oli
harmissaan:
”Tomi raukka. Yrittää olla reipas, vaikka vaimoke
otti muutama päivä sitten heidän yhteisen lapsensa mukaan ja katosi. En edes
tiedä, mitä sanoa. Kaikkea sitä näkee ja kuulee. Ihmiset ovat niin hirviöitä
toisilleen.”
”Älä muuta sano”, Helvi totesi ja hörppäsi
kaakaostaan peittääkseen hymynsä – hän oli tavattoman iloinen siitä, että
Anette ei ollut ainakaan vielä tullut katumapäälle.
Aikaisin lauantaiaamuna Helvi lähti päivän
ensimmäiselle kävelylleen. Hän mietti kulunutta viikkoa ja punnitsi asioita.
Pilvistä hän ei kuulisi todennäköisesti enää ikinä, ja Jessiin hän ei saanut
pitää yhteyttä. Anettea hän oli tukenut, ja Sakua auttanut rahallisesti. Hän
uskoi vakaasti, että eläinsuojeluilmoituksen tekemisestä olisi vielä apua yläkerran
koiralle, ja hän toivoi sydän syrjällään, että Iiro pystyisi auttamaan Jessiä. Hän
rukoili, että hänen kirjoittamansa kirje vaikuttaisi Jessin elämään
loppuelämän. Kirjeeseen hän oli muun muassa kirjoittanut, että: ”Puutu asioihin, ole vahva, auta muita. Muista,
että positiivisuus on tarttuvaa. Hymyile paljon.” Helvi oli lopen kyllästynyt ihmisten välinpitämättömyyteen – hän toivoi, että Jessin sukupolvi muuttaisi asioita.
Yhteenlaskettuna Helvi oli tyytyväinen saldoonsa.
Hän palasi hyvillä mielin kotiin ja paketoi Tuomakselle neulotut villasukat
kukkakuvioiseen käärepaperiin.
Koska niin sitä maailmaa parannettiin.
Villasukilla, kaakaoilla, kirjeillä ja kahvitteluhetkillä.
__________
Helvi seikkailee myös novellissa Elämäntarkoitus harhateillä
Kommentit
Lähetä kommentti