Älä tule paha kakku, osat 5 & 6
Lue ensin osat 1 & 2 sekä osat 3 & 4
Seisoin Saaran huoneen oven takana. Tyttö oli juuri töninyt minut pois huoneestaan. Tiesin, että en olisi saanut 15-vuotiaan pomottaa minua sillä tavoin. Mutta en viitsinyt suuttua ja pahentaa hänen oloaan entisestään. Saaralla oli sydänsuruja, enkä minä osannut lohduttaa häntä. Tuntui kuin sydämeni olisi puristuksissa nyrkin sisällä. Minun rakas tyttöni. Kyllä minä tiedän, miltä sinusta tuntuu. Minä tiesin sen niin selvästi. Muistin sen niin elävästi. Ja olin niin pahoillani, etten voinut sanoa mitään, mikä helpottaisi sinun oloasi.
Minä vain toivoin yli kaiken, että sinun kohdallasi se ei olisi niin rajua. Että sinä pääsisit yli ja rakastuisit johonkuhun toiseen. Ennemmin rakastuisit useasti ja särkisit sydämesikin useasti, kuin roikkuisit loppuelämäsi yhdessä, jota et koskaan saisi.
Viikonloppuna tapasin Sinnan pitkästä aikaa, kun menimme yhdessä Viini & ruoka -messuille. Kiertäessämme kojuja vaihdoimme kuulumiset viimeisten kahdeksan kuukauden ajalta. Sinnan poika, 9-vuotias Jaakko, oli murtanut kätensä jääkiekkotreeneissä, ja 7-vuotias Paula oli voittanut piirustuskilpailun. Lasten isä ja Sinnan aviomies Marko oli pari kuukautta sitten palannut töihin syövän nujertamisen jälkeen.
Kun pääsimme istumaan pöydän ääreen, kerroin surunmurtamasta Saarasta ja siitä, miten toivottomalta minusta tuntui. Pohdimme yhdessä, miten voisimme parantaa Saaran fiilistä. Ensihätään ajattelimme yhdessä pitää Saaran kanssa tyttöjen illan – sillä tavalla ”coolisti”. Haukkuisimme kaikki miehet pystyyn ja söisimme paljon hyvää ruokaa. Mielessäni kävi, että antaisin Saaran juoda ensimmäisen siiderinsä, mutta tulin heti toisiin aatoksiin: en halunnut opettaa tytärtäni siihen, että alkoholia pitäisi juoda suruun. Olin itse ollut tuon ikäisenä melkoinen alkoholisti Aleksi-angsteissani.
Saaran sydänsurujen myötä keskustelumme Sinnan kanssa sivusi väkisinkin minun eroprosessiani Aleksista. Se oli ollut aika rajua. Sen jälkeen, kun olimme törmänneet baarissa yhdeksän vuotta sitten, olimme olleet jonkin aikaan ihan ystäviä Aleksin kanssa. Olimme tavanneet suhteellisen säännöllisesti, ja tietenkin tapelleet ja ratkoneet vanhoja kaunoja. Jonkin ajan kuluttua näkemisemme olivat tyrehtyneet, kun Aleksi oli muuttanut perheensä kanssa pois paikkakunnalta. Eikä Aleksi koskaan ollut lähtenyt mukaan sosiaalisen median maailmaan – hän oli aina halunnut olla vähän kapinallinen, mutta ei tietenkään myöntänyt sitä edes tässä iässä.
Messuviikonlopun jälkeen pohdin monta päivää Aleksia. Päätin laittaa hänelle viestiä, vaikka en tiennyt yhtään, oliko numero edes käytössä enää. Vastaus tuli melkein heti. Sovimme tapaamisen.
Kun istuin ravintolan terassilla vastapäätä Aleksia, oloni oli taas erittäin epätodellinen. Molemmilla oma elämä ja kaunat unohdettuina. Tai niin minä luulin. Kun puhuimme lapsistamme – Aleksilla oli 11-vuotiaan Benjaminin lisäksi nykyään 5-vuotias Ilona eri naisen kanssa – kerroin myös Saarasta, joka näytti huolestuttavasti jatkavan äitinsä jalanjälkiä. Ja näin ollen me, nelikymppiset aikuiset, oikeasti saimme riidan aikaiseksi vielä asioista, jotka olivat tapahtuneet yli 20 vuotta sitten. Kun Aleksi ilmaisi, että tein väärin jättäessäni hänet silloin, kun hän oli intissä, minä loukkaannuin niin, että nappasin käsilaukkuni ja lähdin terassilta.
Kävellessäni kohti autoani, joka oli kadun varressa, tajusin, miten typerästi käyttäydyin. Aleksi vain edelleen aiheutti minussa jonkin taantumisen. Herran jumala, miten lapsellista, että nelikymppinen nainen suuttuu tällä tavalla julkisella paikalla ja lähtee vielä kiukuspäissään menemään. Mutta en kehdannut mennä takaisinkaan.
Sitten tapahtui jotain, mitä en olisi ikinä uskonut tapahtuvan. Aleksi juoksi perääni. Ensimmäistä kertaa ikinä.
”Tilda! Odota!”
Käännyin ja pyysin heti anteeksi:
”Sori oikeesti, mun käytös oli tosi lapsellista”, voihkaisin.
”Mun kans. Anteeksi.”
”Me ilmeisesti laukaistaan vaan toisissamme joku teinivaihde päälle”, hymähdin.
”Ehkä se on vaan intohimoa”, Aleksi nauroi.
Naurahdin hermostuneesti. Sitähän se nimenomaan oli. Aleksi sai minut tuntemaan niin paljon.
”Mennäänkö vielä johonkin kahville?” Aleksi ehdotti.
Saimme melkein tyhjästä kahvilasta nurkkapöydän. Pöydän ympärillä oli kaksi tuolia ja kaksi pientä sohvaa. Istuuduin toiselle sohvalle, Aleksi toiselle. Kahvikuppien ääressä yritimme jatkaa keskustelua rakentavasti. Ja onnistuimmekin siinä.
”Miksi sä et muuten ole koskaan päässyt naimisiin asti?” kysyin.
”Onko se sellainen tavoite, joka pitäisi saavuttaa?”
”No ei, mutta kun sulla on kuitenkin ollut noiden lastesi äitien kanssa ihan vakavia suhteita.”
”Niin”, Aleksi vastasi ja hörppäsi kahvistaan. ”En mä kai voinut viedä vihille naista, jota en voinut sanoa rakastavani enemmän kuin mitään muuta.”
”No joo, ehkä lapset menee rakastamisessa edelle, mutta se on sellaista erilaista...”
”Hölmö”, Aleksi keskeytti minut.
Nostin katseeni kahvikupista ja katsoin häntä. Aleksi nojasi kyynärpäillä polviinsa ja piteli kahvikuppiaan molemmilla käsillä. Hän hymyili ja oli vaiti.
”Ai”, totesin ja tunsin sydämeni sykkeen hakkaavan korvissani.
”Niin.”
”Mutta hetkonen... Oliko tossa kommentissa joku pieni syyllistämisvivahde? Että kun mä oon ollut naimisissa?”
”Eei. Tai ehkä vähän”, Aleksi virnisti.
”Mä oon vaan yrittänyt jatkaa elämääni”, vastasin tylymmin kuin oli tarkoitus.
”Niin mäkin.”
Minä en ollut koskaan miettinyt kunnolla kokonaiskuvaa Aleksin näkökulmasta. Kuinka usein Aleksi oli ajatellut, että: ”Tilda, älä tule.” En ollut ajatellut, että Aleksillakin oli koko ajan ollut tunne-elämä. Hän ei ollut ollut missään välissä tunteeton, vaikka minusta olikin usein tuntunut siltä. En ollut tajunnut, että Aleksi oli riutunut yhtä lailla.
Minä olin rakastanut Aleksia koko ajan. Aleksi oli rakastanut minua koko ajan. Mutta miten ristiin olimmekaan menneet. Minä olin yrittänyt ajatella molempien parasta jättäessäni Aleksin, kun hän oli intissä. Kumpikaan meistä ei ollut avannut suutaan, kun olimme olleet väleissä 20-vuotiaina. Kumpikaan ei ollut uskaltanut sanoa mitään silloin, kun olimme hairahtaneet toisiimme 22-vuotiaina. Sitten minä olin tavannut Maxin. Eikä Aleksi ollut avannut suutaan silloin, kun minä olin ollut Maxin kanssa naimisissa Saaran ollessa vielä pieni. Enkä minäkään ollut avannut suutani, vaikka siihen aikaan mietin joka ilta Aleksin kosketusta ihollani ennen nukkumaanmenoa. Ja kun olimme ystävystyneet baaritapaamisen jälkeen yhdeksän vuotta sitten, en tietenkään ollut uskaltanut sanoa mitään, koska Aleksi oli ollut Benjaminin äidin kanssa yhdessä. Aleksi puolestaan oli katkaissut välit minuun valehtelemalla muutosta: oikeasti hän oli ajatellut tekevänsä kaikille oikein. Hän oli yrittänyt vielä korjata suhteensa Janitaan – siinä onnistumatta.
Istuimme Aleksin kanssa vaiti kahvikupit käsissämme, katseet lattiaan luotuina.
”Että sellaista”, tokaisin.
”Joo o.”
”Mitäs nyt sitten?” kysyin.
Sydämeni takoi. Jokin minussa pelkäsi Aleksin vastausta. Niitähän minä olin aina kaikista eniten pelännyt. Aleksin sanoja. Ne pystyivät nostamaan minut niin korkealle, mutta ne pystyivät myös tallomaan minut henkihieveriin.
Aleksi siirtyi viereeni istumaan. Hän hymyili vain. Tiesin, mitä hän oli tekemässä, joten painoin sormellani hänen nenäänsä:
”Tööt.”
”Oot niin hölmö”, Aleksi kuiskasi ja suuteli minua.
Niin minä ja Aleksi löysimme vielä kerran toisemme uudestaan. Tapaamisemme venyi monen tunnin pituiseksi. Mutta emme menneet yöksi samaan paikkaan, vaikka se kutkuttikin – ja paljon. Menin illalla kotiin, jossa kärttyinen murrosikäinen tyttäreni oli lukittautunut omaan huoneeseensa.
”Moi, mitä kuuluu?” kurkkasin oven suusta.
”Ihan paskaa. Miks sä oot tollainen?”
”Millainen?”
”Oot naurettavan aurinkoinen. Lopeta.”
Seisoin oven suussa hölmistyneenä. Olin yrittänyt olla niin varovainen ja neutraali, mutta tämä tunne vain paistoi läpi.
”No anteeks... Mitä jos katsottaisiin yhdessä leffa?”
”Ei kiinnosta. Mä en jaksa. Mitään. Tää on ihan paskaa.”
”Kyllä se...”, meinasin sanoa jotain todella kliseistä, mutta lopetin lauseeni kesken. ”No... Niinhän se on aika paskaa. Mutta ei toi auta mitään, että makaat sängyssä päivät pitkät.”
Saara selvästi yllättyi sanoistani ja määrätietoisuudestani. Sain suostuteltua hänet olohuoneeseen, kun lupauduin tilaamaan pitsaa.
”Mä oisin halunnut löytää 15-vuotiaana elämänkumppanini”, Saara totesi maatessaan sohvalla. ”Ois ollu siistiä sanoa sitten vanhana, että me löydettiin toisemme jo 15-vuotiaina.”
”Niin mäkin olisin joskus halunnut”, hymähdin. ”Mutta ei kaikilla voi mennä samalla lailla.”
”Niin. Löysithän säkin isän vasta yli parikymppisenä. Etkä kuitenkaan ollut sen kanssa ku jotain neljä vai viisi vuotta?”
”Vähän vajaa viisi vuotta. Mutta niin sen kuuluikin mennä. Mä uskon kohtaloon.”
Saara tuhahti kommentilleni, mutta minä olin elämästäni ja tulevaisuudestani varmempi kuin koskaan ennen. Näin tämän kaiken kuului mennä. Nyt kun olimme Aleksin kanssa molemmat kasvaneet omiksi itseiksemme, olimme valmiita toisillemme. Älä tule paha kakku, tule hyvä kakku.
"Bensku! Ilona! Täällä ois ruokaa!" huusin.
Saara oli jo syönyt hätiköidysti ja ryntäili nyt ympäri asuntoa. Koko lauantaiaamu oli ollut yhtä säntäilyä. Hetken kuluttua Benjamin ja Ilona rymistivät rappuset alas.
"Mul ei oo nälkä!" Ilona huusi.
"Hyss, iskä on puhelimessa", hyssytin. "Söisitkö edes leipää?"
"Ilona voi ihan hyvin syödä sitä, mitä muutkin", Aleksi ilmestyi keittiöön.
Hän kävi suukottamassa minua niskaan, ja meni sitten auttamaan Saaraa auton pakkaamisessa. Olimme sopineet, että Aleksi lähtisi Saaran kantoavuksi, ja minä jäisin Ilonan ja Benjaminin kanssa kotiin. Minun pikkutyttöni aikoi tänään muuttaa pois kotoa. Toiselle paikkakunnalle. Tunnin ajomatkan päähän. Pois luotani.
"Äiti! Missä mun hiustenkuivaaja on?!"
"Kylppärissä varmaankin", kohautin olkiani, vaikka tiesin hyvin käyttäneeni sitä aamulla.
"Sun on nyt pakko ostaa oma, koska se lähtee mun mukaan!" Saara huusi ja juoksi yläkertaan.
"Lisään ostoslistaan!" huusi nauraen.
Syötyään Benjamin linnoittautui huoneeseensa pelaamaan. Muuta tuo 15-vuotias koltiainen ei enää tehnytkään. Ilona puolestaan säntäili Saaran perässä: vaikka hän oli innoissaan tästä muutoksesta, hän oli myös surullinen. Minä ja Saara olimme tulleet hänen elämäänsä silloin, kun hän oli ollut vasta viiden, joten Ilona oli alkanut pitää Saaraa oikeana siskonaan. Hän oli kuitenkin jo kolmisen vuotta asunut joka toisen viikon meillä. Benjaminia kun puolestaan näkyi tässä huushollissa vain joka toinen viikonloppu ja silloin tällöin arkipäivinä.
"Me lähetään nyt!" Saara huusi eteisestä ja Ilona juoksi halaamaan.
Menin itse perässä. Eteisessä seisoi nuori nainen laukku olallaan. Minun tyttäreni, jolla olisi seuraavaksi minusta riippumaton elämä. Oma, aikuinen elämä. Otin Saaran tiukkaan halaukseen.
"Jos sä itket, mä itken", Saara kuiskasi.
"Tiedät, että vollotan kuitenkin koko päivän", vastasin.
"No niin määkin."
Aleksi tuli kotiin vasta illalla, kun olin saanut jo Ilonan unten maille. Tai omaan sänkyynsä ainakin. Olin itse majoittunut olohuoneen sohvalle viltin alle tutkailemaan kaikkia vanhoja valokuva-albumeja. Yhdellä aukeamalla vuodatin pari onnen kyyneltä, toisella aukemalla itkin hysteerisesti. Menin silti jokaisen albumin läpi ja annoin itselleni luvan koko tunnemyrskylle.
"Heiii", Aleksi hymyili ja istahti viereeni napaten minut kainaloonsa.
"Mun tekisi nyt jo mieli soittaa sille", sain sanottua kyynelieni välistä.
"Noh noh. Soitat sitten huomenna. Kyllä tää tästä", Aleksi silitti hiuksiani.
Itkin vielä vähän lisää Aleksin lohduttaessa, kunnes siirryimme itsekin yöpuulle. Ilonalla kun oli ollut jo jonkin aikaa ärsyttävä tapa herätä jo aamukuuden tai -seitsemän aikaa ja leikkiä "hiljaa".
Sängyssä Aleksi hyväili minulle orgasmin. Hän oli liian väsynyt jatkamaan, joten pian mies oli jo unessa.
Aleksi nukkui vieressäni selällään, ja minä silittelin häntä joka puolelta, mihin käteni vain ylsivät. Olin onnellinen. Tässä me olimme, vihdoinkin. Monen mutkan kautta.
Sunnuntaina, kun Aleksi oli lähtenyt viemään Benjaminia äidilleen, soitin Saaralle. Hän oli pistänyt tuulemaan ja tyhjentänyt vuorokaudessa melkein kaikki laatikot. Huonekalut, jotka hänellä oli ollut muuttopakussaan, Aleksi oli koonnut eilisiltana.
"Pari kaveria kävi jo eilen pyörähtämässä tässä ja tsekkaamassa asunnon. Auttoivat vähän tavaroiden järjestelemisessäkin sen jälkeen, kun Aleksi oli lähtenyt", Saara selosti.
"Mitäh? Yötä myötenkö te siellä touhusitte?"
"Täh? Ei? Ne tuli joskus seiskalta tähän."
Pala nousi kurkkuuni, mutta en halunnut sanoa tyttärelleni ääneen ajatuksiani. Aleksi oli ollut eilen ainakin kaksi tuntia jossain.
"Niin mutta mihin asti te mekastitte siellä?" yritin korjata keskusteluamme.
"No kyllä ne ennen kymmentä lähti. Älä huolehdi, kyllä mä pärjään."
"Niin pärjäät. Kyllä mä sen tiedän."
Itsestäni en vain ollut niinkään varma.
Ajattelin, että minä taktikoisin. Että hankkisin ensiksi itselleni lisää todisteita. Tai ennemmin todisteita siitä, ettei minun tarvitsisi epäillä Aleksin rakkautta tai lojaaliutta. Mutta kun sunnuntai-iltana Ilona oli mennyt nukkumaan, ja Aleksi oli tekemässä keittiössä iltapalaa, minä töksäytin kysymykseni ulos:
"Missä olit eilen illalla?"
"Mitäh? Kuinka niin?" Aleksi vastasi huolettomasti, katsettaan nostamatta.
"Älä yritä pelata itsellesi aikaa."
Aleksin kädet alkoivat vapista. Pian hartiat hytkyivät, kun mies alkoi itkeä. Oikeasti itkeä. Ensimmäistä kertaa ikinä nähteni.
"Mitä nyt?" hätäännyin.
Kaikki kiukkuni ja määrätietoisuuteni oli kadonnut hetkessä. Aleksi herätti minussa hetkessä kaikki rakkauden, hellyyden ja huolen tunteet. Halasin häntä takaapäin ja painoin kasvoni hänen selkäänsä vasten.
"Mä-mä oon niin pahoillani", Aleksi sai sanottua.
Ja tunnevuoristoratani jatkui. Se kaikki rakkaus, joka oli vain muutamaa sekuntia aiemmin tulvinut minusta, oli kääntynyt hetkessä puhtaaksi ahdistukseksi.
"Mistä?" kysyin, ja pidin halausotteestani kiinni.
Toivoin, ettei hän sanoisi sitä. Toivoin, että kaikelle olisi hyvä selitys. Mutta hän sanoi sen. Hän myönsi mokanneensa. Hänellä oli toinen. Irrotin otteeni ja otin askeleita taaksepäin. Aleksi alkoi maanitella. Kyse ei ollut edes rakkaudesta. Hän oli vain puhtaasti pettänyt minua. Ajatellut peniksellään.
Ilona nukkui tyytyväisenä yläkerrassa, kun me tuntikausien ajan tappelimme ja itkimme vuorotellen. Aleksi onneksi ymmärsi, miten väärin hän oli tehnyt.
"Jos sinä kerta rakastat minua ja olet niin helvetin onnellinen, miksi, MIKSI, sinä teit näin?!" itkin niin, että kyyneleet kirvelivät poskillani.
"Kaikki oli kai jotenkin... Liian hyvin."
Olin raivon vallassa. Miten masokistinen ihminen voi olla tehdäkseen itselleen näin? Ja kaikesta huolimatta hän kehtasi väittää rakastavansa minua. Aleksi kipitti perässäni, kun säntäsin makuuhuoneeseen. Pakkasin muutaman vaihtovaatteen ja hygieniatarvikkeet. Aleksi itki, pyyteli anteeksi ja yritti saada minut jäämään. Kello oli jo kolme aamuyöllä, kun käynnistin auton ja lähdin työkaverille toivoen, että saisin tämän hereille. Sinnaan en ollut voinut tukeutua enää vuosiin Aleksi-asioissani. Hän olisi varmaankin tuikannut Aleksin tuleen.
Pari kuukautta myöhemmin muutin kuitenkin takaisin kotiin. Osittain siksi, että muuttaminen olisi ollut niin vaivalloista ja koska tähän liittyi lapsiakin, joiden elämästä en olisi voinut niin vain lähteä. Mutta suurimmaksi osaksi siksi, että minä rakastin Aleksia yli kaiken. Olimme kulkeneet niin vaivalloisen matkan, että ei meidän rakkautemme kuolisi tuosta noin vain. Annoin anteeksi. Rakastin. Annoin Aleksin rakastaa minua.
Puolta vuotta myöhemmin näin Aleksin puhelimen näyttöön ilmestyvän pari viestiä, jotka eivät olleet tarkoitettu minun silmilleni. Tunnereaktioni oli yllättävän laimea. Yksikään kyynel ei pyrkinyt poskilleni. Olin päättänyt kestää tämän. Menin keittiön yläkaapille, otin pullon viiniä ja kaadoin täyden lasillisen. Kyllä tästä vielä hyvä kakku saataisiin.
Seisoin Saaran huoneen oven takana. Tyttö oli juuri töninyt minut pois huoneestaan. Tiesin, että en olisi saanut 15-vuotiaan pomottaa minua sillä tavoin. Mutta en viitsinyt suuttua ja pahentaa hänen oloaan entisestään. Saaralla oli sydänsuruja, enkä minä osannut lohduttaa häntä. Tuntui kuin sydämeni olisi puristuksissa nyrkin sisällä. Minun rakas tyttöni. Kyllä minä tiedän, miltä sinusta tuntuu. Minä tiesin sen niin selvästi. Muistin sen niin elävästi. Ja olin niin pahoillani, etten voinut sanoa mitään, mikä helpottaisi sinun oloasi.
Minä vain toivoin yli kaiken, että sinun kohdallasi se ei olisi niin rajua. Että sinä pääsisit yli ja rakastuisit johonkuhun toiseen. Ennemmin rakastuisit useasti ja särkisit sydämesikin useasti, kuin roikkuisit loppuelämäsi yhdessä, jota et koskaan saisi.
Viikonloppuna tapasin Sinnan pitkästä aikaa, kun menimme yhdessä Viini & ruoka -messuille. Kiertäessämme kojuja vaihdoimme kuulumiset viimeisten kahdeksan kuukauden ajalta. Sinnan poika, 9-vuotias Jaakko, oli murtanut kätensä jääkiekkotreeneissä, ja 7-vuotias Paula oli voittanut piirustuskilpailun. Lasten isä ja Sinnan aviomies Marko oli pari kuukautta sitten palannut töihin syövän nujertamisen jälkeen.
Kun pääsimme istumaan pöydän ääreen, kerroin surunmurtamasta Saarasta ja siitä, miten toivottomalta minusta tuntui. Pohdimme yhdessä, miten voisimme parantaa Saaran fiilistä. Ensihätään ajattelimme yhdessä pitää Saaran kanssa tyttöjen illan – sillä tavalla ”coolisti”. Haukkuisimme kaikki miehet pystyyn ja söisimme paljon hyvää ruokaa. Mielessäni kävi, että antaisin Saaran juoda ensimmäisen siiderinsä, mutta tulin heti toisiin aatoksiin: en halunnut opettaa tytärtäni siihen, että alkoholia pitäisi juoda suruun. Olin itse ollut tuon ikäisenä melkoinen alkoholisti Aleksi-angsteissani.
Saaran sydänsurujen myötä keskustelumme Sinnan kanssa sivusi väkisinkin minun eroprosessiani Aleksista. Se oli ollut aika rajua. Sen jälkeen, kun olimme törmänneet baarissa yhdeksän vuotta sitten, olimme olleet jonkin aikaan ihan ystäviä Aleksin kanssa. Olimme tavanneet suhteellisen säännöllisesti, ja tietenkin tapelleet ja ratkoneet vanhoja kaunoja. Jonkin ajan kuluttua näkemisemme olivat tyrehtyneet, kun Aleksi oli muuttanut perheensä kanssa pois paikkakunnalta. Eikä Aleksi koskaan ollut lähtenyt mukaan sosiaalisen median maailmaan – hän oli aina halunnut olla vähän kapinallinen, mutta ei tietenkään myöntänyt sitä edes tässä iässä.
Messuviikonlopun jälkeen pohdin monta päivää Aleksia. Päätin laittaa hänelle viestiä, vaikka en tiennyt yhtään, oliko numero edes käytössä enää. Vastaus tuli melkein heti. Sovimme tapaamisen.
Kun istuin ravintolan terassilla vastapäätä Aleksia, oloni oli taas erittäin epätodellinen. Molemmilla oma elämä ja kaunat unohdettuina. Tai niin minä luulin. Kun puhuimme lapsistamme – Aleksilla oli 11-vuotiaan Benjaminin lisäksi nykyään 5-vuotias Ilona eri naisen kanssa – kerroin myös Saarasta, joka näytti huolestuttavasti jatkavan äitinsä jalanjälkiä. Ja näin ollen me, nelikymppiset aikuiset, oikeasti saimme riidan aikaiseksi vielä asioista, jotka olivat tapahtuneet yli 20 vuotta sitten. Kun Aleksi ilmaisi, että tein väärin jättäessäni hänet silloin, kun hän oli intissä, minä loukkaannuin niin, että nappasin käsilaukkuni ja lähdin terassilta.
Kävellessäni kohti autoani, joka oli kadun varressa, tajusin, miten typerästi käyttäydyin. Aleksi vain edelleen aiheutti minussa jonkin taantumisen. Herran jumala, miten lapsellista, että nelikymppinen nainen suuttuu tällä tavalla julkisella paikalla ja lähtee vielä kiukuspäissään menemään. Mutta en kehdannut mennä takaisinkaan.
Sitten tapahtui jotain, mitä en olisi ikinä uskonut tapahtuvan. Aleksi juoksi perääni. Ensimmäistä kertaa ikinä.
”Tilda! Odota!”
Käännyin ja pyysin heti anteeksi:
”Sori oikeesti, mun käytös oli tosi lapsellista”, voihkaisin.
”Mun kans. Anteeksi.”
”Me ilmeisesti laukaistaan vaan toisissamme joku teinivaihde päälle”, hymähdin.
”Ehkä se on vaan intohimoa”, Aleksi nauroi.
Naurahdin hermostuneesti. Sitähän se nimenomaan oli. Aleksi sai minut tuntemaan niin paljon.
”Mennäänkö vielä johonkin kahville?” Aleksi ehdotti.
Saimme melkein tyhjästä kahvilasta nurkkapöydän. Pöydän ympärillä oli kaksi tuolia ja kaksi pientä sohvaa. Istuuduin toiselle sohvalle, Aleksi toiselle. Kahvikuppien ääressä yritimme jatkaa keskustelua rakentavasti. Ja onnistuimmekin siinä.
”Miksi sä et muuten ole koskaan päässyt naimisiin asti?” kysyin.
”Onko se sellainen tavoite, joka pitäisi saavuttaa?”
”No ei, mutta kun sulla on kuitenkin ollut noiden lastesi äitien kanssa ihan vakavia suhteita.”
”Niin”, Aleksi vastasi ja hörppäsi kahvistaan. ”En mä kai voinut viedä vihille naista, jota en voinut sanoa rakastavani enemmän kuin mitään muuta.”
”No joo, ehkä lapset menee rakastamisessa edelle, mutta se on sellaista erilaista...”
”Hölmö”, Aleksi keskeytti minut.
Nostin katseeni kahvikupista ja katsoin häntä. Aleksi nojasi kyynärpäillä polviinsa ja piteli kahvikuppiaan molemmilla käsillä. Hän hymyili ja oli vaiti.
”Ai”, totesin ja tunsin sydämeni sykkeen hakkaavan korvissani.
”Niin.”
”Mutta hetkonen... Oliko tossa kommentissa joku pieni syyllistämisvivahde? Että kun mä oon ollut naimisissa?”
”Eei. Tai ehkä vähän”, Aleksi virnisti.
”Mä oon vaan yrittänyt jatkaa elämääni”, vastasin tylymmin kuin oli tarkoitus.
”Niin mäkin.”
Minä en ollut koskaan miettinyt kunnolla kokonaiskuvaa Aleksin näkökulmasta. Kuinka usein Aleksi oli ajatellut, että: ”Tilda, älä tule.” En ollut ajatellut, että Aleksillakin oli koko ajan ollut tunne-elämä. Hän ei ollut ollut missään välissä tunteeton, vaikka minusta olikin usein tuntunut siltä. En ollut tajunnut, että Aleksi oli riutunut yhtä lailla.
Minä olin rakastanut Aleksia koko ajan. Aleksi oli rakastanut minua koko ajan. Mutta miten ristiin olimmekaan menneet. Minä olin yrittänyt ajatella molempien parasta jättäessäni Aleksin, kun hän oli intissä. Kumpikaan meistä ei ollut avannut suutaan, kun olimme olleet väleissä 20-vuotiaina. Kumpikaan ei ollut uskaltanut sanoa mitään silloin, kun olimme hairahtaneet toisiimme 22-vuotiaina. Sitten minä olin tavannut Maxin. Eikä Aleksi ollut avannut suutaan silloin, kun minä olin ollut Maxin kanssa naimisissa Saaran ollessa vielä pieni. Enkä minäkään ollut avannut suutani, vaikka siihen aikaan mietin joka ilta Aleksin kosketusta ihollani ennen nukkumaanmenoa. Ja kun olimme ystävystyneet baaritapaamisen jälkeen yhdeksän vuotta sitten, en tietenkään ollut uskaltanut sanoa mitään, koska Aleksi oli ollut Benjaminin äidin kanssa yhdessä. Aleksi puolestaan oli katkaissut välit minuun valehtelemalla muutosta: oikeasti hän oli ajatellut tekevänsä kaikille oikein. Hän oli yrittänyt vielä korjata suhteensa Janitaan – siinä onnistumatta.
Istuimme Aleksin kanssa vaiti kahvikupit käsissämme, katseet lattiaan luotuina.
”Että sellaista”, tokaisin.
”Joo o.”
”Mitäs nyt sitten?” kysyin.
Sydämeni takoi. Jokin minussa pelkäsi Aleksin vastausta. Niitähän minä olin aina kaikista eniten pelännyt. Aleksin sanoja. Ne pystyivät nostamaan minut niin korkealle, mutta ne pystyivät myös tallomaan minut henkihieveriin.
Aleksi siirtyi viereeni istumaan. Hän hymyili vain. Tiesin, mitä hän oli tekemässä, joten painoin sormellani hänen nenäänsä:
”Tööt.”
”Oot niin hölmö”, Aleksi kuiskasi ja suuteli minua.
Niin minä ja Aleksi löysimme vielä kerran toisemme uudestaan. Tapaamisemme venyi monen tunnin pituiseksi. Mutta emme menneet yöksi samaan paikkaan, vaikka se kutkuttikin – ja paljon. Menin illalla kotiin, jossa kärttyinen murrosikäinen tyttäreni oli lukittautunut omaan huoneeseensa.
”Moi, mitä kuuluu?” kurkkasin oven suusta.
”Ihan paskaa. Miks sä oot tollainen?”
”Millainen?”
”Oot naurettavan aurinkoinen. Lopeta.”
Seisoin oven suussa hölmistyneenä. Olin yrittänyt olla niin varovainen ja neutraali, mutta tämä tunne vain paistoi läpi.
”No anteeks... Mitä jos katsottaisiin yhdessä leffa?”
”Ei kiinnosta. Mä en jaksa. Mitään. Tää on ihan paskaa.”
”Kyllä se...”, meinasin sanoa jotain todella kliseistä, mutta lopetin lauseeni kesken. ”No... Niinhän se on aika paskaa. Mutta ei toi auta mitään, että makaat sängyssä päivät pitkät.”
Saara selvästi yllättyi sanoistani ja määrätietoisuudestani. Sain suostuteltua hänet olohuoneeseen, kun lupauduin tilaamaan pitsaa.
”Mä oisin halunnut löytää 15-vuotiaana elämänkumppanini”, Saara totesi maatessaan sohvalla. ”Ois ollu siistiä sanoa sitten vanhana, että me löydettiin toisemme jo 15-vuotiaina.”
”Niin mäkin olisin joskus halunnut”, hymähdin. ”Mutta ei kaikilla voi mennä samalla lailla.”
”Niin. Löysithän säkin isän vasta yli parikymppisenä. Etkä kuitenkaan ollut sen kanssa ku jotain neljä vai viisi vuotta?”
”Vähän vajaa viisi vuotta. Mutta niin sen kuuluikin mennä. Mä uskon kohtaloon.”
Saara tuhahti kommentilleni, mutta minä olin elämästäni ja tulevaisuudestani varmempi kuin koskaan ennen. Näin tämän kaiken kuului mennä. Nyt kun olimme Aleksin kanssa molemmat kasvaneet omiksi itseiksemme, olimme valmiita toisillemme. Älä tule paha kakku, tule hyvä kakku.
______________________________
"Bensku! Ilona! Täällä ois ruokaa!" huusin.
Saara oli jo syönyt hätiköidysti ja ryntäili nyt ympäri asuntoa. Koko lauantaiaamu oli ollut yhtä säntäilyä. Hetken kuluttua Benjamin ja Ilona rymistivät rappuset alas.
"Mul ei oo nälkä!" Ilona huusi.
"Hyss, iskä on puhelimessa", hyssytin. "Söisitkö edes leipää?"
"Ilona voi ihan hyvin syödä sitä, mitä muutkin", Aleksi ilmestyi keittiöön.
Hän kävi suukottamassa minua niskaan, ja meni sitten auttamaan Saaraa auton pakkaamisessa. Olimme sopineet, että Aleksi lähtisi Saaran kantoavuksi, ja minä jäisin Ilonan ja Benjaminin kanssa kotiin. Minun pikkutyttöni aikoi tänään muuttaa pois kotoa. Toiselle paikkakunnalle. Tunnin ajomatkan päähän. Pois luotani.
"Äiti! Missä mun hiustenkuivaaja on?!"
"Kylppärissä varmaankin", kohautin olkiani, vaikka tiesin hyvin käyttäneeni sitä aamulla.
"Sun on nyt pakko ostaa oma, koska se lähtee mun mukaan!" Saara huusi ja juoksi yläkertaan.
"Lisään ostoslistaan!" huusi nauraen.
Syötyään Benjamin linnoittautui huoneeseensa pelaamaan. Muuta tuo 15-vuotias koltiainen ei enää tehnytkään. Ilona puolestaan säntäili Saaran perässä: vaikka hän oli innoissaan tästä muutoksesta, hän oli myös surullinen. Minä ja Saara olimme tulleet hänen elämäänsä silloin, kun hän oli ollut vasta viiden, joten Ilona oli alkanut pitää Saaraa oikeana siskonaan. Hän oli kuitenkin jo kolmisen vuotta asunut joka toisen viikon meillä. Benjaminia kun puolestaan näkyi tässä huushollissa vain joka toinen viikonloppu ja silloin tällöin arkipäivinä.
"Me lähetään nyt!" Saara huusi eteisestä ja Ilona juoksi halaamaan.
Menin itse perässä. Eteisessä seisoi nuori nainen laukku olallaan. Minun tyttäreni, jolla olisi seuraavaksi minusta riippumaton elämä. Oma, aikuinen elämä. Otin Saaran tiukkaan halaukseen.
"Jos sä itket, mä itken", Saara kuiskasi.
"Tiedät, että vollotan kuitenkin koko päivän", vastasin.
"No niin määkin."
Aleksi tuli kotiin vasta illalla, kun olin saanut jo Ilonan unten maille. Tai omaan sänkyynsä ainakin. Olin itse majoittunut olohuoneen sohvalle viltin alle tutkailemaan kaikkia vanhoja valokuva-albumeja. Yhdellä aukeamalla vuodatin pari onnen kyyneltä, toisella aukemalla itkin hysteerisesti. Menin silti jokaisen albumin läpi ja annoin itselleni luvan koko tunnemyrskylle.
"Heiii", Aleksi hymyili ja istahti viereeni napaten minut kainaloonsa.
"Mun tekisi nyt jo mieli soittaa sille", sain sanottua kyynelieni välistä.
"Noh noh. Soitat sitten huomenna. Kyllä tää tästä", Aleksi silitti hiuksiani.
Itkin vielä vähän lisää Aleksin lohduttaessa, kunnes siirryimme itsekin yöpuulle. Ilonalla kun oli ollut jo jonkin aikaa ärsyttävä tapa herätä jo aamukuuden tai -seitsemän aikaa ja leikkiä "hiljaa".
Sängyssä Aleksi hyväili minulle orgasmin. Hän oli liian väsynyt jatkamaan, joten pian mies oli jo unessa.
Aleksi nukkui vieressäni selällään, ja minä silittelin häntä joka puolelta, mihin käteni vain ylsivät. Olin onnellinen. Tässä me olimme, vihdoinkin. Monen mutkan kautta.
Sunnuntaina, kun Aleksi oli lähtenyt viemään Benjaminia äidilleen, soitin Saaralle. Hän oli pistänyt tuulemaan ja tyhjentänyt vuorokaudessa melkein kaikki laatikot. Huonekalut, jotka hänellä oli ollut muuttopakussaan, Aleksi oli koonnut eilisiltana.
"Pari kaveria kävi jo eilen pyörähtämässä tässä ja tsekkaamassa asunnon. Auttoivat vähän tavaroiden järjestelemisessäkin sen jälkeen, kun Aleksi oli lähtenyt", Saara selosti.
"Mitäh? Yötä myötenkö te siellä touhusitte?"
"Täh? Ei? Ne tuli joskus seiskalta tähän."
Pala nousi kurkkuuni, mutta en halunnut sanoa tyttärelleni ääneen ajatuksiani. Aleksi oli ollut eilen ainakin kaksi tuntia jossain.
"Niin mutta mihin asti te mekastitte siellä?" yritin korjata keskusteluamme.
"No kyllä ne ennen kymmentä lähti. Älä huolehdi, kyllä mä pärjään."
"Niin pärjäät. Kyllä mä sen tiedän."
Itsestäni en vain ollut niinkään varma.
Ajattelin, että minä taktikoisin. Että hankkisin ensiksi itselleni lisää todisteita. Tai ennemmin todisteita siitä, ettei minun tarvitsisi epäillä Aleksin rakkautta tai lojaaliutta. Mutta kun sunnuntai-iltana Ilona oli mennyt nukkumaan, ja Aleksi oli tekemässä keittiössä iltapalaa, minä töksäytin kysymykseni ulos:
"Missä olit eilen illalla?"
"Mitäh? Kuinka niin?" Aleksi vastasi huolettomasti, katsettaan nostamatta.
"Älä yritä pelata itsellesi aikaa."
Aleksin kädet alkoivat vapista. Pian hartiat hytkyivät, kun mies alkoi itkeä. Oikeasti itkeä. Ensimmäistä kertaa ikinä nähteni.
"Mitä nyt?" hätäännyin.
Kaikki kiukkuni ja määrätietoisuuteni oli kadonnut hetkessä. Aleksi herätti minussa hetkessä kaikki rakkauden, hellyyden ja huolen tunteet. Halasin häntä takaapäin ja painoin kasvoni hänen selkäänsä vasten.
"Mä-mä oon niin pahoillani", Aleksi sai sanottua.
Ja tunnevuoristoratani jatkui. Se kaikki rakkaus, joka oli vain muutamaa sekuntia aiemmin tulvinut minusta, oli kääntynyt hetkessä puhtaaksi ahdistukseksi.
"Mistä?" kysyin, ja pidin halausotteestani kiinni.
Toivoin, ettei hän sanoisi sitä. Toivoin, että kaikelle olisi hyvä selitys. Mutta hän sanoi sen. Hän myönsi mokanneensa. Hänellä oli toinen. Irrotin otteeni ja otin askeleita taaksepäin. Aleksi alkoi maanitella. Kyse ei ollut edes rakkaudesta. Hän oli vain puhtaasti pettänyt minua. Ajatellut peniksellään.
Ilona nukkui tyytyväisenä yläkerrassa, kun me tuntikausien ajan tappelimme ja itkimme vuorotellen. Aleksi onneksi ymmärsi, miten väärin hän oli tehnyt.
"Jos sinä kerta rakastat minua ja olet niin helvetin onnellinen, miksi, MIKSI, sinä teit näin?!" itkin niin, että kyyneleet kirvelivät poskillani.
"Kaikki oli kai jotenkin... Liian hyvin."
Olin raivon vallassa. Miten masokistinen ihminen voi olla tehdäkseen itselleen näin? Ja kaikesta huolimatta hän kehtasi väittää rakastavansa minua. Aleksi kipitti perässäni, kun säntäsin makuuhuoneeseen. Pakkasin muutaman vaihtovaatteen ja hygieniatarvikkeet. Aleksi itki, pyyteli anteeksi ja yritti saada minut jäämään. Kello oli jo kolme aamuyöllä, kun käynnistin auton ja lähdin työkaverille toivoen, että saisin tämän hereille. Sinnaan en ollut voinut tukeutua enää vuosiin Aleksi-asioissani. Hän olisi varmaankin tuikannut Aleksin tuleen.
Pari kuukautta myöhemmin muutin kuitenkin takaisin kotiin. Osittain siksi, että muuttaminen olisi ollut niin vaivalloista ja koska tähän liittyi lapsiakin, joiden elämästä en olisi voinut niin vain lähteä. Mutta suurimmaksi osaksi siksi, että minä rakastin Aleksia yli kaiken. Olimme kulkeneet niin vaivalloisen matkan, että ei meidän rakkautemme kuolisi tuosta noin vain. Annoin anteeksi. Rakastin. Annoin Aleksin rakastaa minua.
Puolta vuotta myöhemmin näin Aleksin puhelimen näyttöön ilmestyvän pari viestiä, jotka eivät olleet tarkoitettu minun silmilleni. Tunnereaktioni oli yllättävän laimea. Yksikään kyynel ei pyrkinyt poskilleni. Olin päättänyt kestää tämän. Menin keittiön yläkaapille, otin pullon viiniä ja kaadoin täyden lasillisen. Kyllä tästä vielä hyvä kakku saataisiin.
Kommentit
Lähetä kommentti