Liian sosiaalinen

Kerran kaupungilla vain moikkasin vanhaa tuttua.
Kiristin vauhtia kävelläkseni nopeasti ohitse,
koska minulla ei ollut aikaa jäädä juttelemaan.
En kysynyt, että mitäs kuuluu, enkä valehdellut, että onpas kiva nähdä.
Se tuntui rikolliselta.

Puhelias, sosiaalinen, ulospäinsuuntautunut.
Ehdottoman positiivisia adjektiiveja.
Silti niistä piirteistä tuomitaan.

"Sillä sitä juttua riittää."

Näennäinen kehu,
rivien välistä paljastuu muuta.
Kyllästyminen, tuomitseminen, paheksunta, jopa inho.
Puhuminen on lasten hommaa,
hiljaisuus vakavasti otettavien aikuisten.

On niitä, joiden kädet hikoaa, sydän takoo ja kurkkua kuristaa,
kun pitäisi puhua tuntemattomalle,
kun pitäisi aloittaa juttelu,
kun pitäisi ylläpitää keskustelua,
kun pitäisi esitellä ihmisiä toisilleen.
Ja heitä ymmärretään,
tai ainakin yritetään ymmärtää.
Ei pakoteta ääneen:
joku puheliaampi saa hoitaa.

Sitten olemme me, jotka tiedetään sosiaalisiksi.
Me olemme niitä, jotka ratkovat tilanteet,
kun pitää puhua tuntemattomalle,
kun pitää vaihtaa kuulumisia,
kun pitää keksiä puhuttavaa kahvipöydässä,
kun pitää esitellä keskenään ihmisiä,
jotka muutoin vain seisoisivat tuppisuina tumput suorina.
Silti me olemme niitä,
joiden puhumisen määrästä vitsaillaan ja vinoillaan.

Sosiaaliselle sysätään jatkuvasti vastuu.
Vastuu siitä, ettei tule kiusallisia hiljaisuuksia.
Juhlien, kahvipöytäkeskusteluiden ja smalltalkien vetovastuu.
"Kyllä se sitten hoitaa puhumisen."

No, aina ei huvittaisi.

Emme voi koskaan olla hiljaisia,
tai kahvipöydässä vain kuuntelijoita.
Paljastamme heti, että jokin mättää,
tai että meillä on huono päivä.
Muut odottavat meiltä puhumista,
ja silti arvostelevat puhumista.

"Se ei muuten ole koskaan hiljaa."

Mitä jos me kaikki olisimme vain hiljaa?
Mitä jos kukaan ei keksisi puhuttavaa?
Siinä sitä sitten istuttaisiin,
kuultaisiin kaikki äänet.
Kellon viisarit, sähkölaitteiden hurinat.
Ja suoliston liikkeet,
kun vatsa ilmoittaa, että kahvia on nyt juotu vähän liikaa.
Mikäs sen mukavampaa.